Väittelyä ja jankutusta

Lääkärin aika oli siis keskiviikkona. No en osaa sanoa miten se meni, mitään ei ainakaan saatu aikaan. Sanoin, etten ala syömään lääkettä jota hän tarjosi. Kerroin myös, että olin lopettanut sen toisen lääkkeen ja kerroin unettomuudesta, jonka siitä sain. Ne oli musta huolissaan, sanoivat että mähän kohta sekoan ja menen psykoosiin. Se sitten yritti uudelleen tarjota mulle sitä uutta lääkettä, kun sehän auttaa nukkumiseenkin. En kuitenkaan pysty alkaa sitä syömään, en edes tiedä miksi, mutta vahva mielipide minulla on asiasta. Varmaan ne sivuvaikutukset pelottaa, koska olen samoja saanut jo aiemminkin. Lääkäri yritti minultakin kysellä mitä olisin valmis syömään ja sanoin mitä muuta tahansa mutta ei psykoosilääkkeitä. Ehdotin, että hän kirjottaisi unilääkkeen, mutta hän oli sitä mieltä ettei ne auta, koska olen jo syönyt Tenoxia, joka on vahva ja sekään ei kunnolla toimi. Sitten sanoin etten tiedä mitä tehdä, ehkä vaan luovutan. Oltiin oltu siellä jo yli tunti, joten sanoin sitten, että nyt mun pitää lähtee. Hän sanoi kuitenkin ettei voi päästää mua sieltä pois ennen kuin löydetään ratkaisu. Eikä halua, että luovutan. En kuitenkaan vaihtanut mieltäni psykoosilääkkeiden suhteen, jolloin hän sanoi olevansa neuvoton. Ratkaisuksi hän keksi, että kysyy konsultaatioapua paikan ylilääkäriltä ja viikon päästä joudun näkemään lääkärin uudestaan. Siihen asti sain hätäratkaisuksi Tenoxin.

Mun sairaanhoitaja jo sanoi, että ainoa turvallinen ratkaisu ois varmaan osasto. Siitä panikoin, mutta kun rauhoituin, niin sanoinkin ettei nyt ole tarpeeksi syytä minua sinne lähettää. Lääkäri oli onneksi minun kanssa samaa mieltä, että vielä kriteerit eivät täyty. Huh!

Tenoxin avulla olen nyt nukkunut sen kolme tuntia yössä. Pelkään, että se on lääkärin mukaan liian vähän ja hän tarjoaa taas psykoosilääkkeitä. Ja taas ollaan umpikujassa. Ellei hän sitten suostu kirjoittamaan sellaista masennuslääkettä, joka auttaa myös nukkumiseen, sellaiseen voisin suostua.

Ensi maanantaina näen vielä ennen lääkäriä sairaanhoitajani. Haluaisin pystyä hänelle sanomaan, että nyt menee huonosti, tuntuu etten jaksa enää. Joka yö mietin ottaisinko lääkkeet nyt ja aamulla olisin kenties jo kuollut. Ja joka aamu kaduttaa etten sitä tehnyt. En näe enää syytä elää, koska aina on paha olla. Ainoastaan lupaus koulukaverilleni että käyn koulun loppuun ennen kuin teen mitään, jotta hänen ei tarvitse olla koulussa yksin, pitää minut vielä täällä. Ei ehkä paras mahdollinen syy, mutta syy kuitenkin. Sen mielessä pitäen ja siihen takertuen mennään eteenpäin, voihan se olla, että ihmeitä tapahtuu ja ”parannun”.