Hoitosuunnitelma ja suhtautuminen

Keskiviikkona oli siis se hoitosuunnitelman teko. Meni siis paljon paremmin kuin uskoin! Alussa lääkäri kyseli taas nukkumisesta ja jaksamisesta mm. koulussa, mutta ei onneksi maininnut lääkkeitä sanallakaan koko keskustelun aikana! Ei siihen suunnitelmaan mitään kovin konkreettista kirjoitettu, vaan suunnitelmana on nyt alkaa miettimään syitä mistä paha oloni ja jaksamattomuus johtuu. Sillä kyllähän syyt tarvitsee tietää ennen kuin osaa mitään alkaa yrittää muuttaa..

Parasta tossa tapaamisessa oli kuitenkin lääkärin suhtautuminen ja olemus. Ei tullut hetkeäkään sellainen olo, että hän olisi suuttunut tai ärsyyntynyt minuun eikä jaksaisi puhua asioistani. Ja kivaa oli tietty myös se, ettei pakottanut lääkkeistä puhumaan ja näin ei myöskään selvinnyt se, etten ole lääkkeitäni syönyt. Hoitajani suhtautumisesta en oikein osaa sanoa mitään. Hän on aina toki asiallinen ja pidän hänestä, mutta silti jotenkin tuli tunne ettei hän kauheasti minua jaksa. Nyt on kyllä hyvä se, että näen hänet ensi viikolla kerran ja seuraavan kerran siitä vasta joskus heinäkuun puolen välin jälkeen. Minulla nimittäin on kesätöitä kesäkuu ja työaika on arkipäivisin niin, etten pääse siellä käymään. Hoitajallani puolestaan alkaa juhannuksena loma ja palaa töihin silloin heinäkuun puolessa välissä. Kesäkuussa en siis polilla käy kertaakaan, mutta 2.7. näen tuon lääkärin. Ehdotin tapaamista itse, sillä toki mielummin näen hänet kuin jonkun tuntemattoman hoitajan. Ja näin ei myöskään tule yli puolentoista kuukauden taukoa vaan ainoastaan noin kuukausi. Sekin aika pitkä, koska yleensä käyn tuolla kahden viikon välein (joskus viikottain, joskus 3vko välein) , mutta ei siis haittaa minua, kun on nuo kesätyöt! :) Ja nyt hoitajanikaan ei tarvitse vähään aikaan jaksaa minua, jos sitten lomansa jälkeen hän olisi unohtanut kuinka tyhmä mä olenkaan.. Mutta siis suuri suuri kiitos ihanalle lääkärilleni, joka ainakin jaksoi esittää välittävänsä, vaikka tunne ei olisikaan ollut aito! Hyvä välillä saada tuntea, että kelpaa edes jonnekin..

Anteeksi, että olen pettymys myös teille

Viime viikolla kävin siis kuukauden tauon jälkeen sen mun hoitajan luona. Alussa kysyi oliko minun vaikea tulla sinne johon sanoin ei. Hän sanoi miettineensä sitä, koska niistä aiemmista viesteistä jäi olo, että olin suuttunut. Sanoin etten ole suuttunut, sillä se on varmaan väärä sana, jolloin hän ehdotti pettymystä. Silloin sanoin etten tiedä ja että vaihdetaanko puheenaihetta, ei jaksa siitä puhua. En tiedä mitä olisin voinut sanoa, koska mikä se päälimmäinen tunne sitten ois ollut/on? Varmasti myös pettymys, mutta varmaan eniten loukkaantuminen. Mutta jos sitä ei ammattilaisena osannut viestistä päätellä, ni miks mä enää siitä sanoisin..Loppu ajan luin sitten sairaalatekstejäni, aivan lopussa kun olin tekemässä lähtöä hän kysyi millainen vointi on. Sanoin että ihan hyvä, johon ei kommentoinut mitään.

Seuraava aika ois ollut ensi viikolla koulun päätyttyä. Oltiin aikasemmin kuitenkin puhuttu siitä, että kun jostain syystä mulle ei olla hoidon alussa kaksi vuotta sitten tehty hoitosuunnitelmaa, niin se tulisi tehdä nyt. Ja siihen tarvitsee lääkärin mukaan. Hoitaja lähetti viime viikolla viestin, että aika olisi tiistaina 21.5. klo 9.00. Onneksi koulu alkaa vasta 10.00, niin kerkeän tuolla käymään, sillä koulusta en tuon takia pois olisi. Ei kyllä yhtään kiinnosta nähdä heitä molempia samaan aikaan, jos taas keskustelu menee niihin viesteihin ja lääkehoitoon ylipäätänsä. Mihin se kyllä tulee menemään, koska lääkkeet on osa suunnitelmaa. Nyt siis oon reilun kuukauden ollut ilman mitään lääkkeitä, mutta he eivät ole sitä kai huomanneet. Resepti ois siis pitänyt uusia myös kuukausi sitten jo. En haluaisi kertoa heille, että lopetin masennuslääkkeeni, mutta en myöskään viitsi valehdella, jos se tulee puheeksi. Tiedän vaan, että he ovat jo nyt minuun ärsyyntyneitä ja toivoisivat luultavasti minun häviävän sieltä, niin taas saavat yhden syyn lisää näin tuntea. En voi sille mitään ettei me olla samaa mieltä lääkkeitä koskevissa asioissa, mutta koska oon avohoidossa enkä osastolla, niin pakko ei ole mitään syödä mitä en itse halua. Se ehkä paras asia avossa ettei he voi pakottaa mihinkää. Mutta kurjaa se silti on, kun tietää tuottavansa pettymyksen.. Tietenkin olisi kiva, jos he edes sietäisivät minua, sillä vaikka olenkin loukkaantunut ns piilosyytöksistä, niin silti kunnioitan ja arvostan heitä, enkä todellakaan inhoa hoitajaani enkä myöskään lääkäriäni..

Saa nyt nähdä miten huominen menee, voihan se mennä paremminkin kuin luulen..Päivittelen tilannetta taas joku päivä..:)

Why don't I matter?

 

 

 

Alaspäin mennään, taas. Tänä vuonna meni paremmin sillon työssäoppimisen aikana helmi-maaliskuussa, mutta muina aikoina ei niin kehuttavasti. Nyt oon taas lähiaikoina huomannut kuinka paska ja turha ihminen mä oon. Ja en keksi tätä päästä, vaan pystyn lukemaan sen läheisistäni.

Ensinnäkin mun hoitaja ilmaisi siinä viestissään sen, ettei välitä siitä mitä mulle kuuluu. Ja toki se satutti, koska vaikka heitä ei oikeestikaan kiinnostais, niiden pitäis silti edes kysyä onko kaikki hyvin, sillä se on niiden työtä ja velvollisuus.

Ja sitten mun kaverit..hekään eivät jaksa musta välittää. En ole vissiin helmikuun alun jälkeen nähnyt kuin yhtä ystävääni, ja häntäkin varmaan siksi, että hän on äitiyslomalla eikä hänelläkään ole useita ystäviä. En ehkä itsekään ole kovin aktiivinen heidän suhteen enää, mutta olen kyllä ollut. Olen ehdotellut kahville menoa, elokuvissa käyntiä tai kyläilyä, mutta ei sitä kauaa jaksa olla yksin se joka ehdottelee ja vielä ilman tulosta. Kaikki vetoavat kiireisiin tai väsymykseen, mutta sekin on vain tekosyy. Ei aina voi olla niin kiire, etteikö esimerkiksi koulupäivän jälkeen kerkeisi kahvilla käymään. Ja vaikka oiskin kauhea kiire, niin ei sekään estäisi viestin laittamista, mutta parista ystävästä ei ole edes whatsapissa kuulunut reiluun kuukauteen.. Ystävä, kenet olen tuntenut jo yli 20 vuotta, on samassa koulussa kanssani, mutta eri alaa opiskelemassa. Aina siellä kun törmätään hän on ystävällinen ja juttelee. Kun viimeksi kysyin koska nähtäisiin, hän sanoi seuraavien kahden viikon olevan kiireisiä mutta sen jälkeen käy. Sanoin selkeästi, että laita mulle sitten viestiä, kun sulle kävisi. Nyt tuosta on mennyt varmaan kuukausi ja vieläkään ei ole mitään kuulunut. Myös muille olen sanonut, että ehdota sä millon nähdään tai tehdään jotain, mutta ei kukaan niin tee. Enää en siis ole kysellyt, koska sehän on vaan säälittävää ja noloa. Koska en ole mikään tyhmä, niin kyllähän tuosta voi jo päätellä etteivät he halua mua nähdä, kuin jos on pakko esim koulussa. Varmaan ovat miettineet päässään, että voi ei, taas toi kyselee, mitä voin vastata ja eiks toi jo ymmärrä..

Tiedättekö miten kivaa se olis, jos joku heistä kysyisi haluaisinko tänään mennä kahville tai muuta vastaavaa? Että he ehdottaisivat ilman pakottamista, että he haluaisivat viettää aikaa mun kanssa. Tai että kuinka kiva ois, kun on tulossa vaikka joku pyhä, vappu, juhannus ym, niin heillä kävis mielessä ajatus, että mitäköhän minä teen, haluisinkohan minä tehdä hänen kanssaan jotain.. Mutta ei käy, eikä heitä voi pakottaa, koska jokaisella on oikeus olla seurassa jossa viihtyy.

Mut sitä en ymmärrä, että miksi on näin? Oon luullu, että oon ihan mukava kaveri jonka seurassa on ihan kivaa. Mut kai tää johtuu siitä, että oon tällainen "mielisairas". Kuka sellasta jaksais, jos saa valita ne normaalit ystävät. Mut en mä mielestäni heidän niskaan mun psyykkistä pahaa oloa kaada. Joskus puhun muutamalle siitä kun ei jaksais tai miks oon näin huono ja sit oon puhunut niistä lopetusoireista. Toisille en puhu tällaisista mitään. Mut niillekin joille puhun, en yleensä sano sitä, että nyt ei jaksa, haluu vaan kuolla. Enkä koskaan ole sanonut, että voitko viettää mun kanssa aikaa, koska pelottaa mitä teen, jos oon yksin. En sano sellaista, koska se ois väärin heitä kohtaan, että joutuisivat kantaa huolta musta. Toki haluisin joinain hetkinä, että joku ois mun kanssa, mutta ei sitä voi pyytää, koska he kokisivat sen velvollisuutena ja pakkona.

Ei sillä, että kaipaisin kauheesti ystäviä. Oon ajatellut, että mulla ois 6 ystävää, jonka kanssa joskus viettää aikaa. Kahteen tutustunut ennen ala-astetta, kahteen ala-asteella, yhteen lukiossa ja yhteen nykyisessä koulussani. Lisäksi seurisporukkani, jonka kanssa nähdään välillä yhdessä. Näistä kuudesta tapaan siis nykyään yhtä. Lukiokaverini asuu toisella paikkakunnalla joten on ymmärrettävää etten häntä näe, mutta hän sentään laittaa joskus viestiä. Ja koulukaveriani näen tietty koulussa. Mutta kolmesta muusta ei kuulu mitään. En todellankaan jaksais monena päivänä viikossa heitä tavatakaan, mutta nykyään en näe viikkoihin ketään. Jos näkis edes yhtenä päivänä joku viikko jotain heistä, niin sekin olis kivaa. Et näkis heitä vaikka parin kuukauden välein..

Mutta pointtina tässä pitkässä tekstissä oli se, että oishan se kiva tietää, että joku välittää. Koska kun ei välitä itsestään ja pitää itseään tarpeettomana, niin onhan se ollut mukavaa, että joku on edes pitänyt susta, mutta nyt saa vaan vahvistusta niille omille ajatuksille. Ja koska oon itsetuhoinen ihminen, niin voitte ehkä arvata mitä mielessä sitten liikkuu. Mutta nyt on vielä koulua ja sen jälkeen kesätöitä kesäkuu, niin ei voi romahtaakaan. Eli aikaa saada näkökulmaa tähänkin asiaan ja lopettaa tää itsesäälissä rypeminen ennen kuin päivät on totaalisen tyhjiä.