And That's Who I Am part 3

Tässä kolmas ja viimeinen osa mun That's Who I Am-kuvista. Yhteensä näitä oli noin 100, osa samantyyppisiä keskenään, mutta jokainen kertoi jotain minusta. Toivottavasti näiden avulla olette saaneet hieman paremman käsityksen siitä, kuka minä olen :)

Disbelief and hurt feelings

Hmm.. tulee hieman erityyppistä tekstiä, kun mihin oiotte tottunut. Ootte saaneet monesti lukea multa siitä, kuinka joku hoitaja on niin ihana ja mahtava ja kuinka oon kiitollinen hyvästä hoidosta ja suhtautumisesta. Noh, nyt tulee sit päinvastaista..

Tää liittyy siis lääkkeisiin, siihen suurimpaan asiaan, joista mun mielipiteet eroaa hoitohenkilökunnan mielipiteistä. Silloin hoidon alussa, noin 2,5 vuotta sitten olin todella lääkekielteinen. En suostunut syömään lääkkeitä siellä osastolla, vaan piilotin ne kunnes hoitajat sai sen selville. No sittenhän ne vartioi että otan ne. Pikku hiljaa oon alkanut suhtautua myönteisemmin niihin, ainakin unilääkkeisiin ja rauhoittaviin, ja kai myös masennuslääkkeisiin, koska vaikka niistä ei ole hyötyä ollut niin ei myöskään haittaa. Oon siitä asti kiltisti puputtanut kaikki lääkkeet mitä ne on mulle tunkenut, paitsi lopetin silloin viime joulun tienoihin sen yhden lääkkeen. No ei ehkä fiksua ollut, koska tuli niitä haittavaikutuksia. Kuten se, että valvoin 5 vrk putkeen. Ja sit menin ottamaan sen 5 opamoxia. Ei siin mitään, kun sain niillä vähän nukuttua. Mut mikä ärsyttää on se, että menin siitä mainitsee mun hoitajalle ja lääkärille. Ja sen jälkeen ne ei oo muhun lääkkeissä luottanut.

En ole koskaan ollut myöskään hyvä pyytämään apua hoitajilta. Sen 7 kuukauden aikana, jotka osastolla vietin, niin oisko ollut että max 5 kertaa menin hoitajan luo ilmaistakseni, että on paha olla. Avopuolen aikana oon kerran laittanut viestiä, et saisinko opamoxia, kun tuntuu että tarvis. Sillon mun hoitaja oli mukava, soitti mulle ja kysyi mikä on olo, täytyykö olla huolissaan. Noh, eilen illalla laitoin sit uuden viestin.

Ja se oli pitkä viesti, jossa kysyin uskooko hän, että lääkäri vois vielä joskus määrätä mulle opamoxeja, jos tarvitsisin. Sanoin, että mulla viel jokunen on, mutta en oo viitsinyt käyttää niitä, kun säästän todella pahaan hätään. Mutta nyt toin tossa viestissä ilmi sen, että ahdistaa. Tarkat sanat oli, että ”ku siis ahistaa ja sattuu niin paljon” ja lopussa mainitsin sen etten jaksais tota oloa enää. Kirjotin myös, että ne voi luottaa, että käytän niitä oikein, koska en ole mikään lääkkeiden väärinkäyttäjä, se oli vaan yksi kerta ja olin sillo niin väsynyt ettei päätöksentekokyky ollut hyvä. No, hoitajani vastasi että täytyy kysyä lääkäriltä mitä tehdään. Ja sitten se vastaus joka suututti mut:

”Lääkäri voi kirjoittaa reseptin, jos käyttöä on harvakseltaan eikä joka päivä. Joka tapauksessa lääkityksestä on keskusteltava ja sovittava pelisääntöjä. Varaan siihen ajan.”

Siihen vastasin loukkaantuneeseen sävyyn, että antaa kuule olla, sillä mua ei kiinnosta enää puhua lääkkeistä, koska tiedän miten niitä käytetään. Ja että jos luottoa ei löydy tota vertaa ja luulette että oon riippuvainen ja väärinkäyttäjä, ni ei tarvi niit antaa, pärjään omillanikin.

Siihen tuli vastaus: ”Ok, kuten haluat”

Jepjep, en tiedä miten pitäisi reagoida, pitäiskö itkeä, nauraa vai raivota? Ymmärrän kyllä heidänkin puolen asiasta, oon lääkekielteinen ja lopetan lääkkeen käytön ilman lääkärin lupaa ja otin liikaa kerralla..mutta vaan yhden kerran!! Mun mielestä on väärin, että yhdestä kerrasta rangaistaan. Toki heidän pitää olla varovaisia, mutta ne vois antaa edes sen mahdollisuuden mulle osoittaa olevani luottamuksen arvoinen. Ja sit toi että ei joka päivä?!? Koska oon niit päivittäin käyttänyt? En koskaan, paitsi osastolla kun se oli pakollista. Mulla on toi 30 kpl riittänyt joskus yli puolikin vuotta, niin onko se muka joka päivästä käyttöä? Mun laskujen mukaan siinä on reilut 180 päivää, eli 30 kpl tarkoittais suunnilleen yksi kuudessa päivässä… Ja varsinkin kun sanoin etten ole tammikuun jälkeen ottanut yhtään, kun niitä täytyy säästää jos lisää en saa. Niin onko se riippuvuus että ei käytä niitä kolmeen kuukauteen, mutta sitten kun tulee tosi paha olo ja haluaisi yhden ottaa, niin tarkastaa vaan että voiko ottaa, että saako niiden loputtua lisää varmuuden vuoksi?

Ja siis toi suhtautuminen. Hänen pitäisi jo tietää, että pahan olon myöntäminen on mulle vaikeaa, teen sen sitten kasvotusten tai viestillä, sillä tunnen olevani silloin heikko.. En haluakaan mitään erityiskohtelua ja on kiva, että asiat sanotaan niin kuin ne on, mutta että ei mitään reaktiota siihen että sanon ahdistavan niin paljon että se sattuu fyysisestikin? Joo myönnän, mulla on ollut ehkä lapsellisen naiivit käsitykset hoitajista, että ne tekee tuota työtä koko sydämellään ja välittää meistä potilaista. Ja jotkut tekeekin, toiset ei. Varmaan alkuvaiheessa jaksaakin tuollaisiin panostaa, mutta sitten kun on tuo 20 vuotta uraa takana, niin ei varmaan ainakaan aina. Mutta se oli yllätys, että toi mun hoitaja oli noin kylmä, koska yleensä ei ole ollut. Mutta saipahan ainakin tietää mitä ne nyt ajattelee. Niillehän sanotaan ettei ne saa tuoda esille sitä, jos ne inhoaa meitä, mut nyt tuli ainakin selväksi jotain sellaista. Ei hän välitä onko mulla paha olo ja pärjäänkö, tärkeintä on ettei ne tee mitään lääkevirheitä.. Ensi viikolla ois aika taas hänen luokseen, mutta nyt on vähän sellanen tunne, että voisin perua sen, kun tuntuisi pahalta nähdä hänet. Hävettää, että menin edes kysymään..

Se myös ärsyttää, että ne odottaa aina, että kun he näkevät jonkin asian eri tavalla kuin mä, niin automaattisesti mun kuuluis vaihtaa mielipidettä ja todeta että ne on oikeassa. Usein ne kyllä on, mutta eikö me tällä toisella puolella koskaan voida olla oikeessa? Eipä vissiin, koska mehän ollaan hulluja ja arvaamattomia ja mieli muuttuu koko ajan.. jaaa-a.

Ja en ole yksin tätä mieltä, myös mun kaveri joka oli läsnä tän keskustelun aikana, oli järkyttynyt sen vastauksista ja sanoi että se oli väärin. Ihmetteli, että kerrankin kun itse aktiivisesti apua pyytää, niin sitten sitä ei saa. Mutta yritin tietty sit puolustaa, että voihan hänellä olla paha päivä. Mutta sitten todettiin, että olkoon tapahtunut vaikka mitä kauheaa, niin jos on töihin tullut, niin ei saa välittää sitä potilaille/asiakkaille. Jos ei pysty siihen, niin pitäisi jäädä kotiin.

Eihän tässä muuten mitään pahaa ole, sillä hyvä munkin kohdata tällaista, sillä on luultavasti aika yleistä? Mutta se harmittaa, että kun on oppinut luottamaan johonkin ihmiseen, niin sitten se rikotaan. Ja koska en luota helpolla, niin se luottamus ei myöskään korjaannu helpolla. Kaverinikin huomasi mun voimakkaan tunnereaktion ja sit naureskeltiin, että mua ei joo kannata loukata/suututtaa. Toki tunnen epäuskoa ja oon suuttunut, mutta päällimmäisenä on pettymys ja suru siitä, että kävi ilmi ettei mulla olekaan mitään väliä. En oo koskaan ajatellut että mulla olis väliä, mutta oon yrittänyt siihen pystyä ja ajatellut ainakin hoitajien ajattelevan jokaisen olevan yhtä tärkeä. Niin nyt tuntuu että oisin ihan yksin, että ei ole enää sitä tukiverkostoa, joka pitää mut pystyssä jos kaadun. Tai ainakaan kokonaan sitä ei ole, mutta onneksi on muutamia ystäviä, heistä olen kiitollinen ja heille suuri kiitos! <3