Tyhjyys

Anteeksi etten ole viikkoon kirjoittanut mitään.. Syy on oikeastaan siinä, että ei ole ollut mitään kirjoitettavaa. Mulla piti olla sillon viime viikon torstaina se poliklinikka aika, mutta mitäs kävikään, nukuin sen ohi. Mulla oli edellisenä yönä ollut tosi huono fiilis. Valvoin taas paljon ja viiltelin. Lopulta otin Tenoxit, mutta kun heräsin, niin paha olo vain jatkui. Kohta löysin sitten itseni wc:n lattialta pitelemässä kädessäni keittiöveistä. Ajatukset kiersivät sitä rataa, että viillänkö ranteeni auki vai kaulani. Noh, sitten muistin että lääkkeet eivät ole mukana vessassa, joten piti poistua sieltä. Kun astuin ulos, tajusin kuitenkin etten voi itseäni kotona tappaa. Olisi hirveää äidille tulla kotiin ja löytää minut vessasta makaamassa veren keskellä. Noh, se sai minut luopumaan suunnitelmasta ja päädyin ottamaan pari Opamoxia. No ne alkoi nukuttaa ja sitten nukahdinkin. Kun heräsin, meni vajaa minuutti ja kännykkäni alkoi soimaan ja se oli sairaanhoitajani. Hän sanoi olleensa jo huolissaan minusta, joten onneksi vastasin puhelimeen. Pahoittelin tilannetta ja kerroin nukahtaneeni, mutta en pystynyt kertomaan tilanteestani. Nyt minulla on perjantaina seuraava käynti siellä, asia saattaa silloin tulla puheeksi, sillä hoitajani aavisteli ettei kaikki ole kunnossa.

Enää minulla on siis kahdeksi yöksi Tenoxit, olen niitä joutunut säästelemään jo kauan, sillä ensi viikolla on tenttejä, jolloin ne ajattelin ottaa. Ilman niitä nukkuminen on ollut erittäin huonoa. Jonain yönä en nuku ollenkaan, välillä pari tuntia. Yritän kokeilla kaikkea; menen aikaisin nukkumaan, nousen jos uni ei tule tai sinnikkäästi pysyn sängyssä tai sitten valvon suoraan jonnekin klo 3-4 ja vasta sitten yritän nukkua. Mutta tein miten päin vain, aina on sama lopputulos. Valvomisen vuoksi olo on ollut jotenkin hyvin tyhjä. En muista päivistä oikein mitään ja liikkuessa ulkonakin tuntuu etten olisi olemassa enää. Tyhjyys ei sinäänsä ole paha tunne, kyllä se voittaa ahdistuksen ja pahan olon. Kotona iltaisin paluu todellisuuteen usein kyllä tulee juuri sen ahdistuksen ja viiltelyn myötä.. Mutta ehkä tää tästä, voihan asiat vielä parantua vaikka en jaksakaan siihen uskoa. Mietin vaan että onko turha edes yrittää? Eikö helpointa olisi vain antaa periksi..

En tahdo kuolla, en vain jaksa elää

Luin tällä viikolla Ann Heberleinin kirjan "En tahdo kuolla, en vain jaksa elää". Kirja on kertomus kirjoittajan omasta taistelusta kaksisuuntaisen mielialahäiriön kanssa. Tunnistin itseni monista kirjan kohdista, niistä joissa kuvattiin ahdistusta, itsetuhoisuutta ja itsemurha-ajatuksia. Eli siis hänen masennusjaksoistaan. Kirjoitan tänne muutaman lainauksen, mitkä ovat asioita, joita myös minä voisin sanoa ja ajatella. Luin näitä kaverilleni tänään koulussa ja hänkin sitten sanoi, että tunnistaa minut niistä tai uskoi, että nämä ovat totta myös minun kohdallani. Ajattelin vähän, että olisi mielenkiintoista lukea näitä kohtia myös sairaanhoitajalleni, sillä en osaa kuvata pahaa oloani ja ajatuksia niin hyvin, niin hän voisi saada jostain kiinni näiden avulla. Huomenna on käynti polilla, otan kirjan mukaan, mutta en tiedä uskallanko kuitenkaan niitä hänelle lukea.. Tässä lainauksia:

"Kenelle soittaa kun ei jaksa elää? -- Kuka jaksaa kuunnella sitä kurjuutta? Kenen pitäisi joutua kuuntelemaan sitä? -- En halua altistaa ketään ahdistukselleni, elämäntuskalleni, itsemurha-ajatuksilleni, koska ne on helppo tulkita väärin. Ne käsitetään helposti valituksiksi. Tyytymättömyyden ilmaisuiksi. Moitteiksi. Vaatimuksiksi. Kuin olisi ystävän syytä että juuri minua ahdistaa. Kuin juuri hänen sanansa tai tekonsa tai sanomatta tai tekemättä jättämisensä olisivat saaneet aikaan sen etten jaksa elää (valitettavasti se on harvoin niin yksinkertaista). Kuin haluaisin jotakin. Kuin haluaisin hirvittävän paljon siltä raukalta joka pakotetaan kuuntelemaan: syyn elää. Se on paljon pyydetty. Liian paljon pyydetty. Siksi en soita kenellekään kun en jaksa itseäni. Kun ahdistus paisuu liian suureksi. Kun en jaksa elää."

"Suututtaa niin saatanasti, kun ihmiset jotka todennäköisesti eivät koskaan ole kiemurrelleet kylpyhuoneen lattialla ahdistuksen jyskyttäessä palleassa, seisseet junaraiteen vieressä valmiina hyppäämään, valvoneet viittä vuorokautta putkeen, istuneet veitsi kurkullaan, maanneet siteissä suljetulla osastolla, tokaisevat ylenkatseellisesti: Täytyy vain hyväksyä, ettei elämässä voi aina olla kivaa. Joskus pitää myös kärsiä. Fuck you. Ikään kuin sauvakävely, porkkanamehu, haliminen ja kohottava kirjallisuus ratkaisisivat kaiken. Ikään kuin ahdistus, masennus ja itsemurha-ajatukset olisivat pohjimmiltaan pelkkää teeskentelyä."

"Olen vapaa menemään minne haluan. Vapaa tekemään mitä haluan. Mitä sitten haluan tehdä vapaudellani? Miten haluan käyttää vaalittua ja himoittua itsemääräämisoikeuttani? Freitod. Vapaa kuolema. Itsemurha ihmisen radikaalin vapauden äärimmäisenä ilmaisuna. Se vapaus on niin radikaali siksi, että se tarkoittaa sitä että ihminen voi sanoa ei, hän voi valita kieltäytymisen. Sanon ei kiitos sille lahjalle, joka elämä kuulemma on. Ei, ei, ei, minä en tahdo. En halua olla mukana. Haluan pois kyydistä. Paskat teistä ja naurettavista peleistänne. Pelistä jota elämäksi kutsutaan. "

"Minua ne ahdistavat. Kaikki valinnat. Eikö joku voisi vain kertoa, mitä minun pitäisi tehdä elämälläni? Luopua. Sanoa ei. Hylätä jokin valinta. Äärimmäinen vapaus. Äärimmäinen valinta. Hylätä Elämä. Se johon ihmisen odotetaan tarraavan kynsin ja hampain. Hinnalla millä hyvänsä. Hylätä nyt se! Onko se suurta? Onko se rohkeaa? Vai pelkästään surkuteltavaa? Onko se vapautta? Pakkoa? Kun jokainen valinta on ammennettu tyhjiin? Kun keinot ovat loppu? Kun ei ole enää pakotietä? Näin sille kirotulle vapaudelle kävi. Näin vapaa olen nyt, tällä hetkellä. Freitod."

"Saippuakuplia. Sen kaltaista onni on, saippuakuplia. Kimmeltäviä, saavuttamattomia, hyvin kauniita ja hyvin hauraita. Onni särkyy kovin helposti. Ehkä se ei sittenkään ole saamisen arvosta. Se ei siedä paljon. Onni. Enpä tiedä. En ole tottunut olemaan onnellinen. Se tuntuisi epämukavalta. Joskus uskon että pysyn onnettomana -epäonnisena- myös siksi että se on turvallista. Tämän tappion minä taidan. Sen minä tunnistan. Rakas vanha ystävä. Turvallinen."

Just one more

Ne pienet suuret kiitollisuuden aiheet

Siis kyllä mä taas tunnen olevani siunattu! Tämän tuskan ja ahdistuksen keskellä on välillä hyvä pysähtyä miettimään mitkä asiat oikeesti on hyvinkin mun elämässä! Asioita, joista mä voin olla kiitollinen on mun koulupaikka, ei kaikki pääse opiskelemaan sitä mitä haluavat. Sitten ystävät! Montaa minulla ei enää ole, mutta laatu korvaa määrän! He jotka pysyvät rinnallani ovat minulle tärkeitä <3 He ovat tukenani, auttavat ja kannustavat sekä tuovat iloa elämääni!

Ja sitten mistä taas tänään tunnen erityistä kiitollisuutta on mun avohoito. Ja omahoitajani siellä! Melkeen kaikki mun hoitajat on sairaalassa ollut hyviä ja niin on myös polillakin. Tänään piti olla nopea lääkkeiden jako kerta, mutta mun hoitaja haluskin tietää myös mun kuulumisia. Vaikka torstaille onkin sovittu jo seuraava aika. Taas mietin sitä, loppuuko mun hoito jonkun tietyn ajan kuluttua, johon hän sanoi, että ei. Se kuinka kauan käyn siellä, riippuu minun voinnistani. Toukokuussa minulle tulee siellä 2 vuotta täyteen ja hän sanoikin, että kaksi vuotta on keskimääräinen aika jota siellä käydään, mutta on myös niitäkin, jotka ovat siellä yli 5 vuotta. Uutta tietoa minulle oli se, että tuo paikka jossa käyn, onkin tehostettu avohoito. Luulin sen olevan tavallinen avohoitopaikka, mutta siellä kuulema käydään useammin kuin tavallisella poliklinikalla. Sieltä he saattavat lähettää eteenpäin, mutta minun kohdallani sellaista ei ole edes mietitty vielä, koska minun hoitoni on kuulemma vasta alussa. Toivoisin, että saisin siellä käydä loppuun asti, että kun hoidolle siellä ei ole enää tarvetta, niin tarvetta ei olisi mennä muuallekaan. Koska olen oppinut luottamaan hoitajaani. Ja vaikka keskustelu ei melkein koskaan olekaan minulle helppoa, mielestäni se on hänelle helpompaa kuin olisi jollekin toiselle. Hän osaa johdatella keskustelua hyvin, ei painosta liikaa, mutta kuitenkin sopivasti jotta päästään eteenpäinkin. Ja hän osaa kuunnella sekä puhua. Ei olisi kiva, jos hoitaja olisi aina ihan hiljaa ja itse joutuisi johdattelemaan keskustelua, mutta ei kai myös sekään että itse ei saisi sanottua mitään, hänellä olisi jo valmiit käsitykset siitä miten minulla menee ja mitä tunnen. Eli siis täydellinen hoitaja mulle! Eikä hän tuomitse, syyttele tai ole vihainen, hän vain joskus kyseenalaistaa ajatukseni ja tekoni, mutta ei suutu minulle. Eikä hauku. Eli näinkin lyhyesti sanottuna tarkoitin sitä, että olen kiitollinen hoitajastani, joka on erittäin hyvä ja pätevä, minulle juuri sopiva!

Sekavaa..

En osaa edes sanoa miltä musta tuntuu.. Ahdistaa, pelottaa, masentaa, väsyttää, itkettää.. Ja kun en saa näistä ajatuksista kiinni, ne vaan kiertää sitä samaa rataa. Ja en pääse niistä eroon. Ainoa ajatus joka on selkeä on, että täytyy viiltää! Nyt en kuitenkaan voi, sillä äidillä on tapana tulla mun huoneeseen varoittamatta.. Pitää vaan odottaa että se lähtee nukkumaan.. Ja taas kuvia, joihin olen tärmännyt, kertovat tämän hetkisestä olostani..

Strong enough to live it?

Mun kaveri lähetti mulle joku päivä kuvan. Tosi kauniin ja kannustavan. Tässä se on.

 

 

Siis ihana! Mutta sitten on taas aivan eri asia uskonko tuohon. Olisihan se ihanaa uskoa, että pystyn tämän kaiken kestämään, että olen tarpeeksi vahva. Mutta sitten toisaalta mietin, että eikö tämän pitäisi päteä jokaisen kohdalla? Ja kuitenkin niin monet ihmiset päätyvät päättämään elämänsä. Miten minä voisin sitten olla vahvempi kuin nuo toiset? Sillä en ole vahva, olen mieluummin säälittävän heikko. Psykiatrini tosin sanoi, että olisin sitkeä, mutta jaksanko olla sitä vielä kauan? Luovuttaminen kuulostaisi paremmalta..



I wish I could be a better student

Miksei mistään tule mitään? Mulla ei olisi kun kaksi koulujuttua tehtävänä, mutta miksen saa aikaiseksi aloittaa? Aiheet on vielä ihan mielenkiintoisia, toinen on ryhmätyö ja toinen yksilötehtävä. Jo pitkään olen huomannut, että siirrän kaikkia tehtäviä töitä aina viimeisiin päiviin. Kiinnostustakin olisi, mutta jotenkin ei vain pysty. Ajatukset kiertää sitä samaa vanhaa kehää, ei ne muutu miksikään. Aina vaan miettii miksi tää on tällaista, miksi en voi muuttua, oon vaan rasite kaikille, ois helpompaa vain kuolla, pitäisköhän viillellä? Näiden ajatusten keskeltä on jotenkin vaikea siirtyä koulutehtävien tekemiseen. Mut ei kai mun just tänään tarvitse tehdä mitään, kun ei palautuksetkaan ole vielä ensi viikolla.. Ehkä sitten huomenna. Mutta ärsyttää siis se, kun tuntuu että kaikki on niin helppoa muille. Munkin ystävä saa aina tehtyä kaiken heti ja joskus vähän aikaa sitten sanoi, että nythän on ihan helppoa, kun on vaan muutama tehtävä juttu. Voi jos mustakin se tuntuis helpolta. Mutta jopa tuo kaksi tuntuu liialta. Ja ajatuksissa pyörii, että jos olisin kuollut, ei niitäkään tarvitsisi tehdä. Mutta mitä siihen sanomaan, nyökyttelee vaan että näinhän se on. Ei kai sitä ole kiva myöntää, että itse on aivan surkea opiskelija, joka ei vaan pysty. Tai kyllä mä yleensä sitten jossain vaiheessa pystyn, kunhan ensin saan vain aloitettua. Mut ois se ihanaa jos joku ymmärtäisi miltä se tuntuu, kun voimat ei vain riitä.

 

I'm missing you

Tämä postaus kertoo ikävästä. Ihmisistä, jotka ovat olleet elämässäni, mutta jotka syystä tai toisesta ovat poistuneet siitä. Ihmisistä, joita minä kaipaan. Ensin kerron heistä tarkemmin ja lopussa on kuvia liittyen aiheeseen.. Nämä ihmiset voidaan jakaa kolmeen ryhmään; ystäviin, hepparyhmään ja sairaanhoitajaan. Kaipaan heidän läsnäoloaan, heidän kanssaan juttelemista ja sitä tunnetta, joka minulla oli heidän seurassa. Hieman varmaan väärässä järjestyksessä kaipaan heitä, koska vähiten näistä on ikävä entisiä ystäviäni.

Lapsuuden ystävät ovat kaikki säilyneet vielä matkassani. Ensimmäinen ystävä jonka menetin oli rippikoulussa tutustumani tyttö. Olimme sen kesän ja syksyn erittäin läheisiä, mutta sitten jotenkin vain lakkasimme pitämästä yhteyttä. Laitoin joskus viestiä, mutta sitten kyllästyin olemaan se, joka ottaa yhteyttä ja en kuullut hänestä sen jälkeen. Toinen ystävä jonka menetin oli hän, johon tutustuin lukiossa. Lukion aivan viime kuukausina hän muuttui minua kohtaan, ei tullut seuraani ja lakkasi juttelemasta. Tosin samoinhan hän teki sille toiselle, jonka kanssa olimme kolmestaan olleet. Mutta koen, että tämä johtui minusta. Olin kertonut hänelle taustani, jota hän ei varmaan kuitenkaan hyväksynyt. Ei varmaan halunnut elämäänsä psyykkisesti sairasta ihmistä.. Osastolla tutustuin kahteen ikäiseeni tyttöön. Toisen kanssa olin lapsena asunut samassa talossa ja osaston jälkeen näimmekin kerran kaupungilla, mutta sen jälkeen hänestäkään ei ole kuulunut mitään. Tämä toinen on vielä välillä yhteydessä minuun, mutta pelkään ettei kauaa. Ja sitten pelkään, että ystävä jonka olen tuntenut puolentoista vuoden iästä, on hylännyt minut. Ei ota koskaan yhteyttä ja ei vastaa viestiini. Se tuli yllättäin, koska viimeksi kun näimme, meillä oli mielestäni todella hauskaa. Mutta niinhän sitä sanotaan, että kaikki voi muuttua hetkessä.. Täytyy katsoa mihin tilanne johtaa..

Sitten hepparyhmä. Olin silloin 18-vuotias, kun seurakuntani erityisnuorisotyöntekijä ehdotti minulle osallistumista kuntouttavaan hevostoimintaan. Epäröin aluksi paljon, mutta onneksi lähdin mukaan! Ryhmässä oli lisäkseni kolme muuta tyttöä ja kolme ohjaajaa, yksi heistä tämä hevostallin pitäjä. Ryhmä kesti vuoden, jonka aikana siitä tuli minulle todella tärkeä ja olinkin hyvin surullinen sen loputtua. Käyn siellä välillä moikkaamassa ryhmän vetäjää, mutta koska minulla ei ole autoa eikä sinne mene bussia ja matkaa on 20 km, niin käynnit jäävät muutamaan vuodessa. Ryhmän vetäjä oli ihana, hänestä tuli tärkeä minulle ja onkin harmi, että näen häntä niin harvoin. Seuraavan kerran ehkä touko-kesäkuussa.. Ikävä on häntä ja hevostani, jota hoidin!

Ja viimeisenä sairaanhoitajani. Kyseisellä sairaanhoitajalla tarkoitan häntä, joka oli omahoitajani ensimmäisellä sairaalajaksollani akuuttiosastolla. Joutuminen sinne oli minulle järkytys ja samalla pelkäsin hyvin paljon. Varsinkin sitä kun yhtäkkiä piti puhua vaikeista asioista täysin tuntemattomille ihmisille. Totta kai myös omaa hoitajaani jännitin aluksi, mutta yllättävän nopeasti se meni ohi, jo parin kerran keskustelun jälkeen tunsin, että hänelle oli helppo puhua ja häneen voi luottaa. Ja luottamus ei minun kohdallani yleensä synny helpolla. En osaa edes sanoa kuinka hyvä hoitaja hän mielestäni oli, yksinkertaisesti paras ikinä koskaan! Hän oli empaattinen, lämmin, välittävä, ymmärtäväinen.. Erittäin hyvä keskustelemaan ja kyselemään painostamatta liikaa. Ja hänestä tuli tunne, että hän oikeasti välittää potilaistaan, jopa minusta ja on kiinnostunut asioistani ja toivoo, että paranen. Sanoin hänelle silloin osastolla, että hän oli mielestäni mahtava hoitaja ja toivon että hän uskoi sen. Toivoisin voivani sanoa sen hänelle uudestaankin, mutta nyt täällä ainakin kirjoitan, että on olemassa myös hyviä hoitajia!

Omahoitajani polilla on myös mahtava, mutta koska edelleen häntä näen, tämän postauksen aihe ei häntä koske. Ja kuitenkin, minusta se on eri asia onko hoitaja omahoitajasi osastolla vai polilla. Koska osastolla ollessani vointini oli huonompi kuin yleensä polilla, niin hoitajaan tukeutuu silloin eri tavalla. Silloin ei ollut voimia eikä halua pitää itsestään huolta, joten osittain ajatteli, että he silloin pitävät. Nyt avohoidossa vastuu on kokonaan itsellä, toki hoitaja tukee, kannustaa ja auttaa, mutta itse joutuu pitämään itsensä elossa.

Tässä sitten kuvia, joita löysin liittyen ikävään:
Kuvia taas siksi, koska ne tuovat esille hienosti sen, mitä itse en osaisi sanoittaa..

Nämä kaksi kuvaa allekirjoitan siinä mielessä, että vaikka joku ei voikaan pysyä elämässäni, se ei tarkoita etteikö hän voisi säilyä sydämessäni. Ja oikean puoleinen kuva; en ole sitä mieltä, että toinen täytyy kokonaan unohtaa, koska hän ei kuulu tulevaisuuteen, mutta kyllähän se helpottaisi sitä irtipäästämistä. Ehkä olisi siis parempi jos tässä lukisi, että tarvitsee opetella olemaan ikävöimättä toista. Sillä koskaan en halua heitä unohtaa!

Todellakin voin sanoa olleeni onnekas! Niin hepparyhmän vetäjän kuin sairaanhoitajani kohdalla. Kuulee niin paljon juttua huonoista hoitajista ja itsekin niihin törmäsin, niin olikin todella suuri onni, että sain juuri hänet omaksi hoitajakseni! En voi tarpeeksi häntä kiittää, mutta siitä huolimatta kiitos! <3



And That's Who I Am

Törmäsin tossa vähän aikaa sitten netissä kuvaan, johon samaistun. En enää muista mikä se oli, mutta aloin etsimään samanlaisia lisää, mikä olikin helppoa sillä kuvassa luki "and thats who i am". No sivustolla oli niitä yli 1000. Päätin sitten etsiä niitä, jotka mielestäni kuvastavat minua. Valitsin niitä noin sata. Päätin osan julkaista niistä nyt (en kaikkia, koska kuka jaksaisi niin montaa katsoa) ja osan lisään ehkä myöhemmin. En valinnut mukaan mitään sellasia kuten pituus, hiusten väri, silmien väri, kansallisuus, koska ne eivät mielestäni ole niin tärkeitä. Huomasin, että monet ovat blogeissaan näitä kuvia julkaissut ja mielestäni niitä oli kiva lukea, joten toivottavasti tykkäätte! Osa näistä on ns. tärkeämpiä ja toiset vähemmän..Kaikki kuitenkin kertovat jotain minusta.