Torstainen keskustelu sen mun sairaanhoitajan kanssa meni ihan hyvin, vaikka ei ollutkaan kovin mukava. Koitin sanoa sille, että mulle kuuluu ihan hyvää, väistelin sen kysymyksiä parhaan taitoni mukaan. Mutta sitten se kysyi olenko viillellyt. En tiennyt mitä sanoa enkä kehdannut katsoa häntä. Hän sitten arvasi siitä. Olin jostain syystä nolona enkä suostunut asiasta mitään enempää puhumaan. Tunsin kai syyllisyyttä, ikään kuin olisin pettänyt hänen oletuksensa minua kohtaan. Koitin sanoa, että eihän tää nyt mikään iso juttu ole, ihan normaalia mulle. Hän vastasi, että sulle on joo normaalia, mutta tekeekö terveet ihmiset näin? En jaksanut puolustautua, sanoin vaan, että kai mä oon sit sairas.
Nyt on ollut viisi päivää ilman viiltelyä. Joudun osittain rajoittamaan sitä siitä syystä, että asun edelleen äitini kanssa. Tarkoitus on muuttaa omilleni heti kun valmistun ja saan työpaikan. Mutta nyt tällä hetkellä voin siis viillellä vain silloin kuin äiti on poissa tai silloin kun ei ole pelkoa siitä, että se näkee mun jäljet esimerkiksi saunassa. Joka päivä kuitenkin tekee mieli viillellä ja on itsetuhoisia ajatuksia muutenkin. Oon siitä onnellinen, että se minun sairaanhoitaja ei kysynyt kuolema-ajatuksista, en olisi halunnut kertoa mutta en myöskään valehdella.. Täällä kai voin myöntää, että myös niitä on taas ollut, mutta ajatuksen tasolle ne vielä toistaiseksi jäävät..
Eli kun silloin yöllä jouduin sinne osastolle, sanoin niille työntekijöille, että mä lähden aamulla sitten pois. No ne sitten suoraan sano, että mä tulisin jäämään viiden päivän tarkkailuun. Se oli mulle kamala uutinen, sillä heti tajusin sen tarkoittavan sitä, että äiti sais tietää minne oon joutunut. Ja se ei siis tienny mistään tällaisesta mitään ennen sitä. Näin sitten sen viiden päivän aikana joka päivä lääkäriä ja alkuun se oli yhtä tuskaa. En osannut puhua niille mitään, naureskelin vaan kun ne kyseli multa esimerkiksi mun itsemurhayrityksestä. Jälkeen päin joku hoitajista sanoi sen olleen mun puolustautumis/selviytymiskeino. Tarkkailun jälkeen en päässyt siis pois vaan mut määrättiin pakkohoitoon, koska en suostunut sinne vapaaehtoisesti jäämään. Ne sanoi, että mennään aina viikko kerralla, niin en siinä vaiheessa tiennyt yhtään kauan siellä olisin. No ensimmäiset kaksi kuukautta olin siellä vastaanotto-osastolla, sitten mut siirrettiin nuorten aikuisen kuntoutusosastolle. Sitten ne tuli siihen tulokseen että olin liian huonossa kunnossa sinne, joten ne lähetti mut takasin ekalle osastolle. Parin päivän päästä mä pääsin sitten toiselle kuntoutusosastolle, jossa oli kaiken ikäisiä. Siellä olin loput kolme kuukautta.. Yhteensä siis hieman yli puoli vuotta olin osastolla, koko ajan pakkohoidossa.
Sairaalajakson jälkeen mulla alkoi avohoito. Käyn siis säännöllisin väliajoin, vaihtelee viikosta kolmeen viikkoon, sairaanhoitajan luona juttelemassa. Tätä kerkesin tehdä puoli vuotta, kunnes sitten eräänä kertana mun piti nähdä sen paikan lääkäri. No lopputulos oli se, että jouduin taas osastolle. Sillä kertaa olin siellä vain viisi viikkoa. Nyt tämän hetken tilanne on se, että kohta vuoden olen ollut pois osastolla ja avohoito jatkuu edelleen. Oma sairaanhoitajani on onneksi todella mukava, joten hänen luonaan on ihan mukava käydä ja pystyn kohtalaisesti puhumaan hänelle asioistani.
Lääkkeitä mulla on kokeiltu monia, tällä hetkellä menee vain yksi masennuslääke ja tarvittavina Opamox ja Tenox. Tenoxia käytän usein, mutta Opamoxia koitan käyttää vain vähän. Viiltelyssä mulla oli melkein viiden kuukauden tauko, sitten kesällä sorruin siihen taas. Sitten tuli melkein kolmen kuukauden tauko, nyt kuukausi sitten aloitin sen taas. Huomenna mulla taas aika sen sairaanhoitajan luokse, pitäisi tällä kertaa varmaan kertoa siitä, mutta en haluaisi joutua muuten puhumaan asiasta..
Mutta näin pääsin nyt tähän hetkeen, tästä eteenpäin postaukseni kertovatkin nykyhetkestä, ellei sitten joku halua, että kerron lisää esim. sairaalajaksoistani..
Elikkäs moi vaan! Oon reilu parikymppinen tyttö etelä-suomesta. Koskaan en oo ollu mikään hyvä kirjoittaja ja suoraan sanottuna vähän ihmettelenkin miksi aloin tätä blogia kirjoittamaan. Yritän siis kertoa mun taustoista ja tämän hetkisestä elämästä. Tän ei ole tarkotus olla mikään itsesääli kertomus, vaan kuvaus mitä mun elämässä on tapahtunut. Tulen myös kirjoittamaan niistä hyvistä asioista, eli ei siis pelkkää angstausta. Toivon, että jos jollain on samanlaisia kokemuksia kuin mulla, niin he saisivat lohtua siitä etteivät ole yksin näiden asioiden kanssa. Myös omia tarinoita tai fiiliksiä ym. kommentteja voi kirjoittaa.. :)
Jos sitten muutamalla sanalla kertois lapsuudesta ja nuoruudesta. Olin 1,5-vuotias, kun mun vanhemmat eros. Siitä asti oon asunut äidin kanssa kahdestaan, mutta isä on ollut paljon mun elämässä mukana. Ne on äidin kanssa vieläkin hyviä ystäviä. Lapsuus sujui ihan hyvin, normaalia touhua, oli paljon kavereita ja hyviä muistoja. Mutta sitten nuoruusiässä kaikki alkoi muuttumaan.
Olin silloin muistaakseni 14-vuotias, 8-luokalla. Tuli ongelmia kavereiden kanssa ja itsetunto tippui maahan. Herkkä kun oon, niin otin kaiken niin vakavasti. Noh, pahaa oloani ja masennustani en osannut järkevästi purkaa, vaan aloin viiltelemään. Ensimmäistä kertaa kun viiltelin, niin en muista enää kunnolla. Enkä syitä miksi aloitin. Muistan, että pitkään sanoin itselleni, että siihen touhuun en ainakaan lähde mukaan, mutta toisin vain kävi.. Aluksi se oli todella pientä, tuskin jälkiäkään jäi näkyviin. Siitä kuitenkin muodostui mulle tapa ja pian viillot muuttuivat syvemmiksi. Ei koskaan kuitenkaan liian syviksi, sillä en halunnut kenenkään saavan tietää.
Muutama vuosi meni samalla tavalla asioita piilotellen, mutta vähitellen kaverit sai tietää. Olin varmaan 17-vuotias kun aloin juttelemaan asiasta seurakuntani nuorisotyöntekijälle. Puoli vuotta meni ennen kuin sain kerrottua, mutta lopulta näytin hänelle vain käteni. Hän halusi viedä minut erityisnuorisotyöntekijän juttusille ja lopulta suostuin, koska hänkin oli jo tuttu omasta rippikoulustani. Tällöin olin jo onneksi täyttänyt 18, koska muuten hän olisi kertonut vanhemmilleni. Erityisnuorisotyöntekijä tiesi paikan, jossa voi käydä juttelemassa muutaman kerran ja kartoittaa avun tarve. Kävin sitten psykologin luona juttelemassa noin viisi kertaa, mutta lopussa ilmoitin etten halunnut jatkopaikkaa. Jälkeenpäin ajatellen se oli virhe, sillä asiat kääntyivät sen jälkeen huonompaan.
Olin silloin 18-vuotiaana harkinnut puoliksi tosissaan itsemurhaa, joka sitten jäi vain kirjeiden kirjoittamiseen ja kävelyyn eräälle kalliolle. Siitä meni reilu vuosi aikaa, kun sama ajatus alkoi pyöriä mielessä uudestaan, nyt tosin olin kokonaan tosissani. Syksy meni siinä parempia kirjeitä kirjoitellessa, kipulääkkeitä ja veistä ostaessa. Päädyin eräänä iltana menemään samalla kalliolle, jossa sitten söin pari paketillista lääkkeitä ja viilsin ranteeni auki. Yritin samaa toiselle kädelle, mutta kylmyyden ja lääkkeiden ja ahdistuksen vuoksi se epäonnistui. Säikähdin ja lähdin hakemaan apua seurakunnasta. Siellä oli työntekijöitä, joista kanttorimme lähti viemään mua päivystykseen. Siellä mut sitten tikattiin ja mun kauhukseni se sanoi, että laittaa lähetteen psykiatriselle osastolle. Luulin, että pääsen sieltä seuraavana aamuna pois, joten suostuin lähtemään.. Noh, sanotaan että se yksi yö muuttuikin vähän pidemmäksi aikaa kun kuvittelin..
Tässä olikin jo näin paljon tarinaa ensimmäiseksi kerraksi, seuraavalla kerralla jatkan tästä :) Kiitokset lukemisesta!
