En jaksa enää yrittää

Nyt olen henkisesti niin loppu, etten jaksa enää edes yrittää skarpata. Haluaisin vain jäädä sänkyyn nukkumaan, vetämään peiton korville ja unohtavan tämän kaiken paskan elämän. Sillä huono olo on taas jatkunut vaikka kuinka kauan, eikä se tunnu loppuvan. Siksi olenkin nyt käytännössä luovuttanut. Mitä järkeä on yrittää tsempata, kun ei siitä ole hyötyä?  Päivästä toiseen sanon hoitajille, että kaikki on ok, vähän vain väsyttää.. Joskus he kyllä huomaavat oloni olevan huonompi, mutta eivät aina. Olen kyllä niin väsynyt tähän esittämiseenkin, haluisin vaan avoimesti sanoa heille, että nyt on paha olla. Haluaisin pystyä pyytämään apua, mutta jostain syystä se tuntuu mahdottomalta. Helpompaa olisi vain tappaa itseni. Ja siksi tällä hetkellä suurin toiveeni onkin se, että vierihoito loppuisi tai että saisin vapauksia.. Mutta niissä kai menee vielä aikansa, joten vielä en pysty tekemään mitään. Nyt sillä välin yritän vain esittää suht hyvävointista vaikka tekisi mieli huutaa, että antakaa mun olla, jättäkää mut rauhaan ja päästäkää mut pois tästä helvetistä!! Mutta nyt nukkumaan ja odottamaan huomista painajaista..

Aina ei tarvitse olla vahva

Hei taas!
Tässä kerron nyt vähän kuulumisia, kun en ole vähään aikaan jaksanut mitään kirjoitella.. Tosin ei ole kyllä oikein mitään kerrottavaa..

Toiset päivät sujuvat ihan hyvin, ja ikävät ajatukset pysyvät poissa. Toisina päivinä ei muu taas olekaan mielessä.. Keskiviikkona oli esimerkiksi todella huono päivä. Huono olo alkoi jo edellisenä iltana, mutta ei yön aikana lähtenyt pois. Aamulääkkeillä kävin, muun aamupäivän vietin sängyssä. Olisin ollut sängyssä varmaan koko päivän, mutta kahdentoista jälkeen hoitajat kiskoivat minut ylös sängystä. Hoitajat kyselivät miksi on noin huono olo, mutta en osannut sanoa oikein mitään. Olihan minulla paljon ikäviä asioita mielessä, kuten aiemmat itsemurhayritykset ja mummon sairaus.. Lääkärikin minua jututti, mutta hänellekin oli vaikea puhua.

Nyt keskiviikon jälkeisinä päivinä olen koittanut skarpata. Olen joko lukenut paljon tai pelaillut muiden kanssa. Mutta vaikka kuinka yritän unohtaa ikävät ajatukset, niin ne eivät unohda minua. Haluaisin taas vaan käpertyä peiton alle ja luovuttaa. Tänään oli kuitenkin hoitajakeskustelu, mikä auttoi vähäsen. Hän on minun omahoitajani, mikä on kiva, koska hänelle osaan ainakin jotenkin puhua ja kertoa olostani. Vaikka suurin osa toipumisesta on minun vastuulla, niin hän sanoi ihanasti, että he kyllä tukevat ja auttavat minua niin paljon kuin pystyvät. Silti haluaisin pärjätä omillani, ilman muiden apua. Mutta siitä huolimatta, on se kiva tietää, että aivan yksin ei tarvitse pärjätä ja että aina ei tarvitse olla vahva..

Kamu!

Eläinaiheinen postaus taas tällä kertaa :)

Marsuja en saanutkaan, koska niitä ei ollut missään saatavilla. Mutta se ei haitannut, koska niiden sijasta sain kanin! Se tuli minulle eilen ja sen nimi on Kamu. Olen opiskellut jo paljon kanien ruokavaliosta ja muista hoidollisista asioista. Parasta on, että Kamu on jo hieman rohkaistunut tuloon verrattuna, ja jo tänään voin kokeilla silittää häntä ja ottaa syliin! :)

Näin vaan se olotila voi muuttua. Nyt olen jo koko päivän ollut iloinen, ei paljoa huonoja ajatuksia. Eli suuri kiitos siis tämän sairaalan henkilökunnalle! Ihanaa, että he halusivat piristää minua, ja siinä kyllä onnistuivat! :)

Kamu <3

Kauan sitä kestikin..

Ei se hyvä olokaan kauaa kestänyt.. Tai ei nyt täysin huono olo ole, mutta hieman ahdistaa ja ikävät ajatukset pyörivät päässä. Tänään olen yrittänyt pitää itseni mahdollisimman kiireisenä, jotta noille ajatuksille ei olisi jäänyt aikaa. Ja osittain olen onnistunut, esim. pelaillessa erästä peliä hoitajien kanssa.

Mutta nyt iltaa kohden olo on huonontunut huomattavasti. On jälleen todella voimakas tarve päästä satuttamaan itseäni, mutta vierihoidossa kun olen, niin siihen en pysty.  En tiedä voiko näin sanoa, mutta sanon nyt kuitenkin; haluaisin niin päästä viiltelemään. Muutenkin ajatukset pyörivät vain itsensä satuttamisessa. Ja itsemurhassa. Mutta siitä voin olla ylpeä, että onnistuin nämä ajatukset pitämään salassa eikä hoitajat huomanneet huonoa oloani, koska onnistuin peittämään sen niin hyvin!

Kuitenkin kun niitä ajatuksia on päivittäin, niin olen jo melkein kyllästynyt niihin. Sillä päivästä toiseen ne ovat niin samanlaisia; Miten saan itseni hengiltä, kun olen sairaalassa. Tai miten pääsisin mahdollisimman nopeasti täältä pois tai vähintäänkin pois vierihoidosta. Vierihoito jos loppuisi, niin olisi hyvät mahdollisuudet onnistuakin. Ja vaikka kaikki aina sanoo, että itsemurha on itsekästä, niin itse en jaksa enää niin ajatella. Koska tämä kipu ja ahdistus ja loputon hyödytön yrittäminen ei mene pois enkä enää jaksa niitä..

Ja lopuksi vielä pieni katsaus marsuista..Niitä en vielä varmaan ainakaan vähään aikaa saa, koska ensin pitää varmistaa ettei kukaan ole allerginen ja sitten pitää vielä myös tietenkin löytää ne.. Marsut varmasti toisivat minulle iloa, mutta samalla on myös vähän epävarma olo. Ja pelottaa, että henkilökunta luulee, että koen jonkinlaisen ihmeparantumisen niiden ansiosta. Toivottavasti koenkin, mutta nyt ainakin on vielä niitä huonojakin oloja, vaikka marsuista olemmekin jutelleet. Ja en ole edes varma kannattaako minulle edes antaa marsuja, sillä en varmaan osaa hoitaa niitä oikein ja taas kokisin epäonnistumisen… Mutta saa nähdä mitä tapahtuu..

Tällaista tänään, toivottavasti huomenna taas parempi päivä eikä vain teeskennellessä sellaista. Nyt hyvää viikonlopun jatkoa kaikille!

Huono olokaan ei ole ikuista

Tänään aamupäivä meni samalla lailla kuin moni päivä on nyt mennyt; väsyneenä ja voimattomana. Sitten tuli kuitenkin asia, joka sai minut piristymään. Elikkä, lääkärit kävivät jututtamassa minua ja miettivät sellaista, että saisin oman marsun huoneeseen!! Se ei ole vielä varmaa, mutta idea sai minut iloiseksi, ja nyt vaan toivon, että siihen saisi luvan. Katselin jo innokkaasti häkkejä yms tarvikkeita netistä, ja mietin jo nimiäkin.. Nyt vaan yritän olla innostumatta liikaa, koska jos se kielletään vaikka allergisista syistä, niin en pety sitten liikaa. Ensi viikolla kuulen siitä varmaan lisää.
Muutenkin tämä päivä on ollut ihan mukava, olen pelaillut toisten potilaiden kanssa, ja eräs hoitajista järjesti bingon, josta voitin hoitoaineen! Nyt vaan toivon, että tämä hieman parempi olo jatkuisi vielä pitkään.
Tällaisia kuulumisia siis tänään, kirjoittelen joku päivä taas lisää.

Tilannepäivitys

Nyt on taas tullut melkein 4 kuukautta siitä, kun viimeksi postasin.. Aluksi se johtui siitä, kun blogin pitäminen kiellettiin minulta.. No nyt en tiedä mikä tilanne on nyt, mutta postaan siitä huolimatta. Toinen syy siihen, että oli näin pitkä tauko on se, että unohdin kokonaan pitäväni tätä blogia. Siitä syytän sähköhoitoa, joka minulla oli nyt keväällä. Monta kertaa kävin siellä, mutta sitten se lopetettiin, koska siitä ei ollut havaittavissa apua, ainoastaan muisti vaan heikkeni. Ja se heikkeni myös paljon, en muista keväästä juuri mitään.. Nyt omahoitajani ottivat tämän kirjoittamisen esille, jolloin sain taas idean kirjoittaa. En vaan harmikseni muista olenko koskaan kertonut heille blogin nimeä tai näyttänyt joitain kirjoituksia, mutta eihän se toisaalta haittaa. Samoja ajatuksia jaan usein heidänkin kanssa. 

Muuten  ei ole paljoa kerrottavaa.. Voinnissa ei ole mitään uutta tapahtunut. Välillä on hyviäkin hetkiä, harvoin ehkä hyviä kokonaisia päiviäkin, mutta ei usein. Joka päivä on edelleen niitä negatiivisia ja suicidaalisia ajatuksia .. Ja vierihoito on vieläkin, samoin kuin kypärä ja rajoitevaatekin.. Niistä toivottavasti pääsen pian eroon. Lääkitykseenkään ei hirveästi ole tullut muutoksia, mutta ei niistä ole huomattavaa apuakaan ole ollut.. Se hyvä puoli on kuitenkin se, että enää en tarvitse Tenoxia nukahtamiseen, vaan nyt riittää pelkkä melatoniini! 

Ja jos jotain muutakin positiivista pitää sanoa, niin nyt olen kehittynyt siinä hieman, että osaan puhua olostani paremmin hoitajille. Vieläkään en kyllä ole oppinut sitä, että menisin itse sanomaan pahasta olostani heille. Nyt hoitajat kyllä tuntevat minut jo niin hyvin, että he yleensä aina huomaavat milloin vointini heikentyy. Silloin he yleensä suosittelevat tarvittavaa lääkettä ja keskustelevat kanssani. Tarvittavan lääkkeen suostun yleensä ottamaan, koska ei siitä haittaakaan ole. Yleensä yritän kuitenkin aina piilotella huonoa oloa, että en joutuisi lääkettä ottamaan.. Välillä sitä tulee otettua päivittäin, mikä vähän hävettää ja ärsyttää..

Ja jos häpeämisestä puhutaan, niin toinen asia, joka sen tunteen tuo, on vierihoito. Se on kestänyt jo noin 9 kuukautta, mikä on todellakin liian pitkä aika. Ymmärrän toisaalta sen, että näin he varmistavat turvallisuuteni, mutta silti hävettää olla niin vaivaksi. Ja lisäksi minulla on todella syyllinen olo enkä tajua miten voin olla näin epäonnistunut!! Olen ensinnäkin vieläkin sairaalassa, vaikka minun pitäisi jo pärjätä omillani. Ja en mielestäni edes ansaitse apua, koska olen niin turha ihminen ja huono potilas. Nyt olen ollut sairaalassa jo kaksi vuotta, ja siltikään en ole vielä parantunut. Jumitan aina vaan tässä samassa olossa ja teoissa ja toiveissa, jotka eivät vastaa henkilökunnan odotuksia. Olen ihan varma, että hekin ovat jo kyllästyneet minuun, mutta eivät vaan voi sanoa sitä minulle.. Siksi en aina halua puhua huonosta olostani heille, koska tunnen olevani vaivaksi.

Täällä on kylläkin mielestäni niin hyvä henkilökunta, joka jaksaa panostaa hoitoon enkä todellakaan hauku heitä! Omahoitajani ovat mahtavia, heidän kanssaan on helppo jutella. Ja niin myös monen muun hoitajan kanssa. Haluisin vaan ilahduttaa heitä sillä, että hoito etenisi eikä aina vaan pysytä samoissa ongelmissa päivästä toiseen..

Sen lisäksi, että olen huono ja epäonnistunut potilaana, niin olen epäonnistunut myös monessa muussa asiassa.  Esimerkiksi olen huono tytär. Ennen sairaalajaksojani olin hyvä koulussa ja kävin seurakunnan toiminnoissa, ja sitten yhtäkkiä kaikki se loppui ja minusta tuli mielisairaalan potilas. Äiti häpeää sitä paljon, ja siksi kukaan meidän suvusta ei tiedä sairaudestani. Ei meillä kovin läheiset välit kaikkiin sukulaisiin ole, sillä vaikka olen nyt kaksi vuotta ollut pois kotoa enkä ole ollut yhteydessä heistä kehenkään, niin eivät he edes ole minusta pahemmin kyselleet. Ja kun joku kysyi, niin äiti kehitti sellaisen tarinan, että olen Helsingissä töissä ja että minä seurustelen, siksi minua ei pahemmin ole näkynyt.. Se ei ole niin kivaa, että pitää valehdella, mutta en minäkään halua kaikkien tästä tietävän.. 

Hyvin usein minulla on sellainen olo, että en jaksa edes yrittää parantua, sillä sen yrittämiseen on mennyt jo niin kauan, eikä muutosta ole tapahtunut. Olen myöskin pilannut kaiken; koulu jäi kesken, ystävät hylkäävät, vanhemmat häpeävät.. Olen siis yksinkertaisesti epäonnistunut kaikessa, ja siksi en vaan jaksa.. Olen taistellut jo kauan ja yrittänyt pysyä vahvana, mutta en oikein enää jaksa. Haluan vain käpertyä peiton alle ja unohtaa kaiken..

Pakotettu tauko

Nyt olen joutunut olemaan päivittämättä blogiani, koska lääkäri kielsi tämän kirjoittamisen. En kuitenkaan aio kokonaan lopettaa kirjoitusta, vaan kyselen lääkäriltä siihen lupaa, niin kauan kunnes luvan taas saan. Ja heti kun saan luvan, niin kertoilen taas kuulumisia. Siihen asti oikein hyvää kevättä kaikille!

Why am I still here?

Paska olo. Siis oikeesti.. Tänään yritin satuttaa itseäni, mutta hoitaja kerkesi väliin..Toivotonta. 

Mä oon aina halunnut ajatella, etten mä olisi luovuttaja, mutta nyt en enää tiedä. Ehkä onkin jo aika luovuttaa.. Sillä oon paska ihminen; muut joko häpeävät mua tai ovat mulle vihaisia.. En edes ajatellut hoitajaakin saattavan sattua, kun alan "riehumaan".. Nyt haluan vain vetää peiton pääni ylle ja unohtavan koko maailman ja tän paskan epäonnistuneen elämän! Ja niin taidan myös oikeasti tehdä, koska oon henkisesti niin loppu.. 

Before I Die

Pitkästä aikaa kuvapostaus... Netissä on kuvia, joissa kerrotaan asioita, mitä jotkut ovat halunneet tehdä ennen kuolemaansa. Ja niitä on paljon! Tallensin monia näistä kuvista ja nyt tänne laitoin osan niistä, jotka kuvastavat millainen haluaisin minusta tulevan tai mitä haluaisin tehdä. Puoletkaan näistä ei valitettavasti tuskin tule toteutumaan, mutta välillä on silti kiva unelmoida.. :)

Loputonta kärsimystä

Itkettää. Ahdistaa. Pelottaa. Väsyttää.

On niin huono olo, että toivoisin olevani kuollut, jotta ei tarvitsisi tuntea aina näin.
Mutta koska enhän pysty kuolemaan, niin joudun kestämään näitä ajatuksia. Ajatuksia itsensä satuttamisesta ja erilaisista keinoista, joilla pääsisi hengestään. Kypärä ja rajoitevaate estävät tällä hetkellä itseni vahingoittamisen (vaikkakin pystyin naarmuttelemaan), mutta nyt minulla on mennyt “paremmin”, niin varmaan pääsen näistä kohta eroon. Lainausmerkeissä paremmin, sillä hoitajat luulevat minulla menevän nyt paremmin, kun en ole mitään yrittänyt tehdä. Mutta se on vaatinut niin hirveästi minulta. On ollut pakko pakottaa itseni olemaan repimättä kypärää pois ja hakkaamasta päätäni seinään. Ja käyttää joka ikinen solukin minusta siihen, että en vain anna periksi ja luovuta. En haluaisi joutua esittämään, mutta vain niin pääsen hoidossani eteenpäin ja siten myös kuolemaan nopeammin. Mutta siihen menee vielä hetki, joten pystyn päivittämään vielä blogiani. Ja toivottavasti sitten paremmilla fiiliksillä ja ajatuksilla..

Mutta onko se edes aina niin, että itsemurha on luovuttamista?

Painajaisia

”There are many who don't wish to sleep for fear of nightmares. Sadly, there are many who don't wish to wake for the same fear.” - Richelle E. Goodrich

:

Painajainen. Niin tuttu asia jo lapsuudesta. Ero lapsuudessa nähtyihin painajaisiin on kuitenkin se, että silloin oli paikalla aina äiti, jonka luokse pystyi menemään ja joka lohdutti kunnes ei enää pelottanut. Nyt kun on aikuinen, niin se ei ole enää vaihtoehto. Nykyään painajaisista saattaa mainita jollekin, mutta niiden ei pitäisi jäädä vaivaamaan mieltä. Mutta entä jos painajaisia näkee joka yö? Minun unissa on muutama eri vaihtoehto, mutta sisällöltään ne ovat hyvin samanlaisia ja ahdístavia. Joka unessa minulle käy jotain pahaa, esimerkiksi että tipun korkealta tai hukun, minua jahdataan takaa tai olen eksynyt. Unissa myös minulle tutut ihmiset kääntyvät minua vastaan.

Siispä, joka ilta ennen nukkumaan menoa toivon, että en näkisi painajaisia sinä yönä. 

Mutta se toive ei ole toteutunut.

Joka ilta käydessäni nukkumaan esitän myös toisen toiveen; sen, että aamulla en enää heräisi seuraavaan päivään. Sekään toive ei ole toteutunut. 

Se toive saisi toteutua, koska kun aamulla herään, niin se on siirtymistä vain painajaisesta toiseen. Painajaisten ehkä yliluonnollisetkin tapahtumat ja paikat vaihtuvat osaston ympäristöön. Ja täällä kitumiseen. Sekä ahdistukseen. Ja odotukseen milloin tämä kaikki loppuu. Vaikka niin ”hyvin” täällä pidetään potilaista huolta, että kuolema tuntuu saavuttamattomalta. 

Enää en siis jaksa uskoa toiveisiin tai niiden toteutumiseen. 

Silti yhä jaksan toivoa painajaisteni loppuvan. 

Hupsista

Nyt en edes tiedä mitä sanoa!! Ainakin anteeksi siitä etten ole kirjoittanut ikuisuuksiin. Näköjään noin 8 kuukauteen.. Ensin en jaksanut päivitellä kuulumisiani ja sitten jotenkin unohdin koko blogin.. No, nyt yritän jatkaa taas kirjoitusta ja aluksi kerron kuulumisia..

Tähän 8 kuukauteen on mahtunut paljon asioita, myös sellaisia joiden en koskaan uskonut tapahtuvan. Ensimmäisenä mieleeni tulee sähköhoito. Sitä minulle kokeiltiin viime vuoden elokuussa. 10 kertaa siellä kävin, mutta sitten se lopetettiin kesken, koska siitä ei ollut havaittavissa hyötyä ja lisäksi minulle tuli muistamisvaikeuksia. Ja niitä tuli myös paljon, vielä tänäkään päivänä en muista paljoa kesästä tai alkusyksystä.
Toiseksi voin kertoa sen, että olen nyt 5 kuukautta ollut vierihoidossa. Se alkoi 4.10. Loppusyksystä minulla alkoi taas mennä huonommin ja lopulta päätin taas yrittää tappaa itseni. Tällä kertaa ei ollut kaukana, että olisin onnistunut. Illalla odotin, että huonetoverini olivat nukahtaneet ja sitten yritin hirttäytyä johtoon. Vähän aikaa kerkesin siinä roikkuakin, mutta sitten yöhoitaja tuli kierrolla huoneeseen. Luulin, että he tulisivat vasta noin kahdelta, mutta tämä yökkö tulikin jo yhden jälkeen. Ja tästä syystä alkoi sitten vierihoito seuraavana päivänä, yön vietin eristyksissä.
Vierihoidon aikana minulla edelleen on mennyt aika huonosti. Loppuvuoden aikana olin yli 10 kertaa lepositeissä ja tästä päästäänkin seuraavaan asiaan eli sairaalan vaihtoon. Jouduin siis tammikuussa vaihtamaan sairaalaa. Enkä edes lähelle vaan 300 kilometrin päähän kotoa. Se oli aluksi minulle tosi rankka asia, mutta nyt olen jo sopeutunut tänne hyvin, ja mielestäni tämä on yhtä hyvä sairaala kuin ensimmäinenkin. Ja hoitajat ovat täällä todella mukavia! Minulla on kaksi omahoitajaa, mies ja nainen, ja molemmat ovat todella mahtavia! Mielestäni jopa tämän osaston parhaimmat hoitajat!
Tämän hetkisestä voinnista en osaa paljoa kertoa. Kun tulin tänne, niin ensimmäisenä iltana jouduin lepositeisiin. Niissä olin sitten kaksi viikkoa. Nyt minulla on kypärä päässä ja rajoitevaate päällä, jotten pystyisi itseäni satuttamaan. Ja toki vierihoito on edelleen. Ja paha olo on edelleen. Ja ikävä kaikkia tuttuja. Ystävät ei näin kauaksi voi tulla ja vanhemmat käyvät kerran kuussa. Onneksi taas noin viikon päästä tulevat. Rajoitevaatteet ja vierihoito estävät itseni satuttamisen, mutta eivät nekään halua siihen vie pois. Hoitajille en viitsi sanoa, että itsetuhoiset ajatukset on päivittäin mielessä, koska en kuitenkaan voi mitään tehdä. Nyt viime päivät minulla onkin heidän mielestään sujunut kivasti. Ja kyllähän välillä hyvin sujuukin.. Kun he kysyvät onko päivä mennyt hyvin, niin vastaan kyllä. Ja hymyilen. Vaikka olen jo niin kyllästynyt tähän esittämiseen, mutta en vain uskalla/osaa sanoa mitä todellisuudessa tunnen..

Mutta tällaisia kuulumisia nyt, yritän päivittää blogiani nyt taas säännöllisimmin.