Relapse

 

 

Eli siis sorruin viiltelemään.. En tiedä mitä siitä sanoisin. Olen pahoillani etten pystynytkään olemaan loppu vuotta viiltelemättä, mutta olo oli vaan niin kauhea, että en tiennyt mitä muutakaan tekisin. 12 päivää olin viiltelemättä, se oli jo aika pitkä aika.. Huono omatunto siitäkin, kun seuraavan kerran ystäväni koulussa kysyy olenko viillellyt viime kerran jälkeen, en voi vastata hänelle etten ole.

 

Tässä mietteitä, jotka olen joskus löytänyt.. Kuvastavat ajatuksiani ja tunteitani aikas hyvin..

 



Näiden tuntemusten kanssa yritän mennä nukkumaan ja toivon että nukahtaisinkin. Huomenna uusi vuosi ja kaverille yöksi. Jos vaikka yrittäisin tehdä lupauksen, että tämä oli viimeinen kerta. Huom, vain yritys. Ei suurta luottoa, että sen pystyisin toteuttamaan..

Mutta kaikille hyvää uutta vuotta! <3

Lost and scared

En käsitä miten en voi saada unta! Viimeisinä kuutena yönä olen nukkunut yhteensä 8 tuntia, luulin että nyt tulisi uni ilman mitään lääkkeitä. Opamoxia en viitsi paljoa ottaa, koska kohta ne loppuis. Yritin melkeen kaksi tuntia nukahtaa mutta ei..

On vaan sellainen olo ettei jaksa tätä enää. Tuntuu että tästä ei tule loppua, ja vaikka oon syönyt unilääkkeitä useina päivinä kesästä asti, niin kyllä aina välillä oli parempi yö ja siten sai paeta kaikkea. Nyt en saa sitäkään. Mielessä pyörii ne lääkkeet jotka ostin viime viikolla. Ne on mun laatikossa odottamassa. Jos ne ottaisin, niin kaikki olis ohi. Mutta yritän niin tosissani vakuuttaa itselleni, että ehkä ensi vuonna asiat kääntyykin parempaan. Kunpa nyt vaan selviän tästä olosta ensin.. Pelottaa ettei tää mee ohi!

Ja haluun viillellä!! Mutta taas lupauksia itselleni; yritä tsempata uuden vuoden yli.. Jospa siihen kykenisin, eihän siihen ole enää kuin kaksi päivää. On jotenkin niin orpo olo kun en ole niin pitkään aikaan viillellyt, kohta siitä on jo kaksi viikkoa! Jäljet näkyy vieläkin, mutta onhan ne jo haalistuneet. Mutta on sairasta tai ei, kaipaan kipua ja verta ja punaisia haavoja, jotka muistuttavat olemassaolostaan aina osuessaan johonkin.. Pelätä ehkä pitäisi näitä ajatuksia, mutta kun ne tuntuu niin normaaleilta..

112h

Joulu tuli, joulu meni, kohta alkaa onneksi taas koulu, niin saa päivällä jotain mihin voi keskittyä. Loma on ollut tähän mennessä kaikin puolin mukava, olen nähnyt paljon kavereita, joiden kanssa on ollut kiva viettää aikaa. Samalla ollut kyllä hyvin tyhjä olo. En ole viillellyt yli viikkoon, sillä en halunnut muistaa tätä joulua siitä. Mielessä se on kyllä pyörinyt, mutta onneksi olen pystynyt vastustamaan kiusausta. Toivottavasti tämä olisikin pysyvää, mutta epäilen.

Jossain edellisessä postauksessani puhuin lääkkeistä. Siitä kuinka ilman lääkärin lupaa vähennän yhden lääkkeen loppuun. No tänään on se päivä kun otan viimeisen puolikkaan tabletin. Nyt kuitenkin haluan sanoa, että jos lopetatte jonkin lääkkeen, tehkää se lääkärin ohjeiden mukaan!!Oikeesti. Tiputin sen lääkkeen 1 milligrammaan sillon 16.päivä. No ei siinä mitään. Sitte 23.päivä tiputin sen 0,5 mg:aan. (Aikaisemmin 0,5 mg:n vähennykset tapahtuivat noin kuukauden välein)Seuraavat päivät olivatkin aika kauheita. Tai no yöt. Jouluaattoa edeltävänä yönä nukuin kolme tuntia, joka vielä menettelee. Seuraava yö 0 tuntia. Seuraava 0. Seuraava 0. Seuraava 0. Näin siis mentiin neljä yötä putkeen. Unta sain vihdoin 28.päivä yöllä, kun otin 5 Opamoxia. Niillä nukuin sen 5 tuntia. Olin siis laskujeni mukaan 112 tuntia valveilla yhteensä. Olo oli kauhea! Pää tuntui hajoavan, sydän pamppaili, oksetti, huippasi, pyörrytti, kävely oli huteraa ja tasapaino kateissa. Nyt pelkään mitä tapahtuu, kun huomenna en ota sitä enää ollenkaan. Mutta toisaalta, voiko huonommaksi enää mennä.. Olisin varmaan laittanut viestiä hoitajalleni, et kirjoittakaa mulle unilääkkeitä, kun viimeksi ei oikeastaan puhuttu niistä, mutta kun sekä hoitaja että lääkäri on lomalla. Näen sen lääkärin 8.päivä, niin sitten kyllä kerron. Mulla piti huomenna olla tapaaminen sen mun sairaanhoitajan kanssa, mutta peruin sen. En tiedä miksi. Mulla meni niin huonosti etten halunnut puhua hänelle, kun hän kertoisi siitä lääkärille. Tosin kai hänkin viime kertaisesta sen jo tietää. Lisäksi mua hävettää, pidin niitä viimeksi puoli tuntia yliaikaa töissä. Nyt saa ainakin vähän helpomman lomalta paluun huomenna.

Loman aikana on yksi koulutehtävä joka pitää tehdä. No vielä en ole aloittanutkaan (syytän väsymystä), niin huomenna on aloitettava. Ei se kauhean vaikea ole sitten kun sen aloittaa. Uusi vuosi menee sitten kaverin luona yökyläillessä; leffoja ja herkkuja ja ehkä raketteja :) Outoa olla uutena vuotena "vapaana", kun viimeiset kaksi on mennyt osastolla. Nyt toivotaan, että uudesta vuodesta tulisi edes vähän parempi.

Kaikille teille lukijoillekin toivotan oikein hyvää uutta vuotta! Olkoon se onnen täyttämä, tehkää asioita, jotka saavat teidät onnelliseksi ja viettäkää se rakkaiden ihmisten seurassa!

It's Christmas time!

Yksi yö jouluun, mutta kun ulos katsoo niin näyttää kuin olisi huhtikuu. Nostattaapa hyvin joulumieltä.. Tänään ollut kiireinen päivä; latasin lauantaina bussikortin, mutta se ei ole sen jälkeen sitten toiminutkaan. Kävin päivällä niiden toimistossa hakemassa uuden ja siellä oleva tätikin ihmetteli mikä siihen oli tullut, kun mitään vikaa ei näy. Sitten hän tokaisi: "Sen sielu on mennyt rikki" Aika kivasti sanottu. Ja niin kortti kuin omistajansakin. Sen jälkeen käytiin äidin kanssa isän luona. Tavallisesti iskä käy 25.päivä meillä, mutta koska hän on nyt juonut kaksi viikkoa, ei se pääse kodistaan minnekään. Siellä oli tavallistakin sotkuisempaa, piti varoa mihin astuu kun lattiat täynnä tavaraa. Ja eniten mua säälitti sen kissa! Se tuli surkeana meitä vastaan ja annoin sille heti sitten vettä,ruokaa ja herkkunappeja. Ja puhdistin sen laatikon, johon ei oltu ainakaan viikkoon koskettu..Voi toista :( Sen jälkeen pankkiin, makuuniin, mummolle ja kauppaan. Nyt vihdoin kotona ja täällä pysynkin seuraavat kaksi päivää.

Mutta tosissaan, se joulufiilis on hieman kadoksissa. Joulu on aina ollut mun mielestä ihanaa aikaa, paitsi nyt viimiset kaksi vuotta, jotka olen viettänyt osastolla. Nyt täytyy tän pahan olon ja ahdistuksen keskeltä yrittää tsempata vähän, jotta äidillä olis kiva joulu. Ja ehkä se munkin fiilis kohenee jouluruokien ja lahjojen ansiosta. Kuitenkin tuntuu siltä, että ne pahat ajatukset ei jätä mua nyt pyhiksikään rauhaan..Viillelly en ole nyt muutamaan päivään ja koitan nyt parhaani etten nyt jouluna siihen sortuisi. Monesti oon nyt halunnut ja mielessä se pyörii usein, mutta haluan ettei tämän jouluiset muistot ole ainakaan sen osalta ikäviä. Ja voihan se olla, ettei mun senkään jälkeen tarvitsisi viillellä, mutta epäilen vahvasti..Kuolemakin jaksaa vain kummitella mielessä, mutta sen yritän työntää syrjään..

Most horrifying is 

that you want to die,

even though it is

a Christmas time

 

 

Mutta toivon, että teidän kaikkien joulu olisi onnellinen ja levollinen! Siunattua joulunaikaa!

 



Who would love a girl who self harm?

Vietin eilen kaveriporukalla pikkujouluja. Oli kiva nähdä heitä pitkästä aikaa, mutta tunsin ensimmäiset kolme tuntia olevani ulkopuolinen.. He juttelivat kaikista tyypeistä, joista en ollut ennen kuullutkaan. Ja sitten keskustelu kääntyi poikiin ja seurusteluun. Puhuivat vaan, että eivät ymmärrä mitä ovat joskus nähneet ihastuksissaan tai exissään, kuinka nyt heillä on ainakin parempi maku. Ja kun yksi heistä seurustelee, niin hänen parisuhdettaan sitten purettiin, kuinka he ovat niin söpö pari ja tehdyt toisilleen. Ja kyllähän he ovatkin, en sitä kiellä. Mutta aloin miettimään omaa elämääni.. En ole vieläkään oikeasti seurustellut, muutaman pojan kanssa olen käynyt ulkona, mutta he ovat aina olleet minulle enemmän kavereita kuin poikaystävämateriaalia.. Ja nyt en usko minulla olevankaan mitään mahdollisuuksia löytää ketään, kuka haluaisi minut, sillä:

Jos joskus nimittäin jonkun tapaisin, en alussa haluaisi kertoa kaikkia taustojani (masennusta, itsetuhoisuutta, osastohoitoja..) En kuitenkaan haluaisi valehdellakaan, joten jossain vaiheessa varmasti kertoisin. Ja silloin luulen, että se suhde olisi siinä. Ei kaikki varmaan siitä välittäisi, mutta tuskin löytäisin juuri sitä, jonka mielestä se ei olisi ongelma.. Mutta onneksi on ystäviä, jotka eivät ole minua hylänneet sairaudestani huolimatta! Heidän avullaan minä jaksan jatkaa eteenpäin <3
 

”Ystäväsi huolehtii

kun askelees on hatarat

Elämässä pitää kii

jos sen päältä putoat”

 

Onko kenelläkään teistä kokemuksia siitä, miten toiset ovat suhtautuneet saadessaan tietää jonkinlaisista ongelmista? Onko mahdollisuutta löytää onnea ollessaan rehellinen?



 

Lääkkeitä ja ahdistusta

Lääkärin luona meni ihan hyvin, aikalailla niin kuin olin ajatellutkin. Huoneeseen tultuani olin ihan paniikissa ja lääkärikin huomasi sen. Oli tosi huomaavainen, tarjosi vettä ja rauhoitteli mua. Sitten kun päästiin itse asiaan, niin puhuttiin tutuista asioista eli mun koulusta ja jaksamisesta siellä, mun nukkumisesta ja olosta ylipäänsä.. ja viiltelystä.. Olin siel puolitoista tuntia ja pidin niitä puoli tuntia yliaikaa töissä, mutta siitä huolimatta ei saatu mitään aikaiseksi. Kuten arvelinkin, lääkäri sanoi tilanteeseen tarvitsevan tulla muutos.. eli se halusi vaihtaa mun lääkitystä.. lisätä toisen lääkkeen masennuslääkkeen rinnalle. En ollut siihen suostuvainen, joten se antoi mulle aikaa ajatella. Joudun tapaamaan häntä taas tammikuussa, siihen asti nämä lääkkeet. Unilääkkeet mulla loppui ja ei niistä silleen puhuttu, ni joudun nyt pärjäämään kolme viikkoa ilman niitä.. Alkoi ärsyttämään niin paljon, että kun mulla ollaan lopettamassa yhtä toista lääkettä (nyt lääkäri kyl sano ettei lopeta sitä, ellen ota sitä uutta tilalle!!), ni vähensin sitä ilman lupaa. Vähennän sitä viikon päästä lisää ja loput siitä viikon päästä. En enää ensi vuonna syö sitä tyhmää lääkettä, joka on sitä paitsi ihan turha. Nyt kun googlettelin sitä lääkettä jota hän tarjosi, ni tulin tulokseen etten todellakaan sitäkään syö! Siinä on samoja haittavaikutuksia, joita mulle on tullu toisista lääkkeistä.. Tiedän ettei hän ole siihen tyytyväinen, mut saa keksiä jotain muuta.

Ja eilen alkoi loma. En tykkää! Tulin eilen kotiin ja heti alkoi ahdistamaan. Lähdin sitte kaupungille ja yllätys yllätys, menin kauppoihin katselemaan veitsiä. En sitten ostanut, kun oli niin pieni laukku mukana.. Kuitenkin oli sellainen olo että tapan itseni, joten menin sitten apteekkiin ja ostin tappavan annoksen lääkkeitä.. Noh, tässähän mä vielä olen, en pystynyt tekemään sitä joulun tienoilla, en haluu tehdä sitä äidilleni. Mut nyt ne on mulla valmiina odottamassa sitä hetkeä, kun tulee tunne ettei jaksa enää.. Kaveri huolestui kun kerroin hänelle, sanoi että mun täytyy soittaa mun sairaanhoitajalle, mutta en viitsi vaivata häntä, kun pidin häntäkin jo maanantaina yliaikaa.. Ja hän jää just lomalle.. Osastolla oli se hyvä puoli avohoitoon verrattuna, että jos tuli kauhea olo, niin aina oli ihmisiä lähellä kenelle pystyi puhumaan. En usein kyllä mennyt sanomaan jos ahdisti tai jos viiltelin, mutta oli ainakin se mahdollisuus. Nyt pitää olla kaksi viikkoa omillaan.. ja muutenkin, jos iltaisin tai yöllä tulee itsetuhoisia ajatuksia, niin et saa apua, pitää aina ennen klo 16 ottaa yhteyttä.. No, kertaakaan en ole ottanut yhteyttä silloinkaan, joten pärjään kai omillanikin.. Seuraava tapaaminen siis 30. päivä, toivottavasti siihen mennessä menisi jo paremmin..

Mutta oikein hyvää ja rauhallista joulua teille kaikille! 

Lääkäri!

Eilinen keskustelu meni kohtalaisen hyvin. Ei ollut kyllä yhtään kiva keskustella, koska hän kyseli koko ajan viiltelystä ja itsetuhoisista ajatuksista. Lipsautin vielä senkin, että ostin keittiösakset, jotta voin viillellä silloinkin kun äiti on kotona, ilman että haen ne keittiöstä. Siitä hän ei ollut iloinen ja keskustelu meni jotenkin näin:


Hän: ”Esitän nyt ehkä tyhmän kysymyksen, mutta kysyn nyt kuitenkin”
Minä: ”….”
Hän: ”Voisitko kuvitella, että jättäisit ne sakset tänne?”
Minä: ” No siis en!”
Hän: ”Miksi et? Jos edes seuraavaan kertaan asti, niin tietäisin, että oot turvassa..”
Minä: "En mä nyt taida.. ja vaihetaan jo puheenaihetta.."


Kaiken lisäksi sain tietää, että joudun näkemään lääkäriä nyt maanantaina. Mulla lopetetaan yksi lääke ja sitä on nyt hitaasti vähennetty. Nyt kun mun sairaanhoitaja kertoi mun tän hetkisestä tilanteesta ja sitte kysyi voiko sitä taas vähentää, niin lääkäri oli sanonut haluavansa nähdä mut… En tykkää yhtään! Se lääkäri on kyl huippukiva ja ammattitaitoinen, mutta silti jännittää puhua hänelle, kun hän päättää kaikista lääkkeistä. Ja mun nukkuminen on ollut aika huonoa Tenoxinkin kanssa, niin siihen saattaa tulla muutoksia.. Että sellaista tällä kertaa, nyt pitää vaan odotella sinne maanantaihin, niin näkee mitä tapahtuu..

I can't remember a time before this

Kerroin vähän aikaa sitten mun uudelle ystävällä, jonka oon tuntenut nyt vuoden, niin mun taustat. Järkytyin kun aloin laskemaan monta vuotta sitten tää kaikki alkoi..siitä on kahdeksan vuotta jo..mulle tosi pitkä aika, varsinkaan kun en enää oikein muista aikaa ennen sitä..

On jotenkin helppo kertoo siitä mitä on tapahtunut, mutta mites sitten se tämän hetkinen olotila? No se ei niin helppoa olekaan.. En edes tiedä mikä mun olotila nyt on, huono varmaan kun tuntuu ettei jaksa. Ja kun tuntuu että joka päivä menee vaan huonommin.

 

I smile.

I try.

But truth is I want to die.

 

 

Huomenna olis aika sille mun sairaanhoitajalle. Vähän hävettää mennä sinne nyt, kun tuli laitettua sille yhtenä päivänä viestii..Kerroin sille mun ystävälle koulussa, että mun tarvittavat on loppu. No se sit käski mun pyytää heti uusia, varmuuden vuoksi. No pyysin sitten ja ilmaisin samalla että niille olisi ehkä tarvetta. No sairaanhoitajani halusi sitten puhua mun kanssa ja kyseli kovasti mikä on vointi ja meneekö nyt siis huonommin..Vastailin epämääräisesti, että kyllä kai. Huomenna se varmaan haluaa palata aiheeseen uudestaan ja kyselee mun olosta. Olisi niin ihana voida sanoa, että menee hyvin ja niinhän mä sanonkin, mutta tiedän ettei se usko.. En vaan haluaisi myöntää kuinka huonosti menee, kun taatusti se alkaa ehdottelemaan, jos lääkäri nostais mun masennuslääkettä tai jotain vastaavaa.. Onneksi se mun sairaanhoitaja on tosi ymmärtäväinen ja ei liikaa painosta mua, mut joskus musta tuntuu, että se varmaan ajattelee että oon vaan hullu. Tai et se ei ymmärräkään. Tai ajattelee, että oon vaan tyhmä ja mun ongelmat on turhia. Mut en uskois.

"These feelings of self-loathing that you're experiencing are,

 at least in your case, quite understandable."



No, ei se ainakaan suoraan noin sano.. Mut huomenna se nähdään. Kirjottelen sitten miten meni.

Kai mä oon sit sairas..

Torstainen keskustelu sen mun sairaanhoitajan kanssa meni ihan hyvin, vaikka ei ollutkaan kovin mukava. Koitin sanoa sille, että mulle kuuluu ihan hyvää, väistelin sen kysymyksiä parhaan taitoni mukaan. Mutta sitten se kysyi olenko viillellyt. En tiennyt mitä sanoa enkä kehdannut katsoa häntä. Hän sitten arvasi siitä. Olin jostain syystä nolona enkä suostunut asiasta mitään enempää puhumaan. Tunsin kai syyllisyyttä, ikään kuin olisin pettänyt hänen oletuksensa minua kohtaan. Koitin sanoa, että eihän tää nyt mikään iso juttu ole, ihan normaalia mulle. Hän vastasi, että sulle on joo normaalia, mutta tekeekö terveet ihmiset näin? En jaksanut puolustautua, sanoin vaan, että kai mä oon sit sairas.

Nyt on ollut viisi päivää ilman viiltelyä. Joudun osittain rajoittamaan sitä siitä syystä, että asun edelleen äitini kanssa. Tarkoitus on muuttaa omilleni heti kun valmistun ja saan työpaikan. Mutta nyt tällä hetkellä voin siis viillellä vain silloin kuin äiti on poissa tai silloin kun ei ole pelkoa siitä, että se näkee mun jäljet esimerkiksi saunassa. Joka päivä kuitenkin tekee mieli viillellä ja on itsetuhoisia ajatuksia muutenkin. Oon siitä onnellinen, että se minun sairaanhoitaja ei kysynyt kuolema-ajatuksista, en olisi halunnut kertoa mutta en myöskään valehdella.. Täällä kai voin myöntää, että myös niitä on taas ollut, mutta ajatuksen tasolle ne vielä toistaiseksi jäävät..

Story continues

Eli kun silloin yöllä jouduin sinne osastolle, sanoin niille työntekijöille, että mä lähden aamulla sitten pois. No ne sitten suoraan sano, että mä tulisin jäämään viiden päivän tarkkailuun. Se oli mulle kamala uutinen, sillä heti tajusin sen tarkoittavan sitä, että äiti sais tietää minne oon joutunut. Ja se ei siis tienny mistään tällaisesta mitään ennen sitä. Näin sitten sen viiden päivän aikana joka päivä lääkäriä ja alkuun se oli yhtä tuskaa. En osannut puhua niille mitään, naureskelin vaan kun ne kyseli multa esimerkiksi mun itsemurhayrityksestä. Jälkeen päin joku hoitajista sanoi sen olleen mun puolustautumis/selviytymiskeino. Tarkkailun jälkeen en päässyt siis pois vaan mut määrättiin pakkohoitoon, koska en suostunut sinne vapaaehtoisesti jäämään. Ne sanoi, että mennään aina viikko kerralla, niin en siinä vaiheessa tiennyt yhtään kauan siellä olisin. No ensimmäiset kaksi kuukautta olin siellä vastaanotto-osastolla, sitten mut siirrettiin nuorten aikuisen kuntoutusosastolle. Sitten ne tuli siihen tulokseen että olin liian huonossa kunnossa sinne, joten ne lähetti mut takasin ekalle osastolle. Parin päivän päästä mä pääsin sitten toiselle kuntoutusosastolle, jossa oli kaiken ikäisiä. Siellä olin loput kolme kuukautta.. Yhteensä siis hieman yli puoli vuotta olin osastolla, koko ajan pakkohoidossa.

Sairaalajakson jälkeen mulla alkoi avohoito. Käyn siis säännöllisin väliajoin, vaihtelee viikosta kolmeen viikkoon, sairaanhoitajan luona juttelemassa. Tätä kerkesin tehdä puoli vuotta, kunnes sitten eräänä kertana mun piti nähdä sen paikan lääkäri. No lopputulos oli se, että jouduin taas osastolle. Sillä kertaa olin siellä vain viisi viikkoa. Nyt tämän hetken tilanne on se, että kohta vuoden olen ollut pois osastolla ja avohoito jatkuu edelleen. Oma sairaanhoitajani on onneksi todella mukava, joten hänen luonaan on ihan mukava käydä ja pystyn kohtalaisesti puhumaan hänelle asioistani.

Lääkkeitä mulla on kokeiltu monia, tällä hetkellä menee vain yksi masennuslääke ja tarvittavina Opamox ja Tenox. Tenoxia käytän usein, mutta Opamoxia koitan käyttää vain vähän. Viiltelyssä mulla oli melkein viiden kuukauden tauko, sitten kesällä sorruin siihen taas. Sitten tuli melkein kolmen kuukauden tauko, nyt kuukausi sitten aloitin sen taas. Huomenna mulla taas aika sen sairaanhoitajan luokse, pitäisi tällä kertaa varmaan kertoa siitä, mutta en haluaisi joutua muuten puhumaan asiasta..

Mutta näin pääsin nyt tähän hetkeen, tästä eteenpäin postaukseni kertovatkin nykyhetkestä, ellei sitten joku halua, että kerron lisää esim. sairaalajaksoistani..

This is how my story began

Elikkäs moi vaan! Oon reilu parikymppinen tyttö etelä-suomesta. Koskaan en oo ollu mikään hyvä kirjoittaja ja suoraan sanottuna vähän ihmettelenkin miksi aloin tätä blogia kirjoittamaan. Yritän siis kertoa mun taustoista ja tämän hetkisestä elämästä. Tän ei ole tarkotus olla mikään itsesääli kertomus, vaan kuvaus mitä mun elämässä on tapahtunut. Tulen myös kirjoittamaan niistä hyvistä asioista, eli ei siis pelkkää angstausta. Toivon, että jos jollain on samanlaisia kokemuksia kuin mulla, niin he saisivat lohtua siitä etteivät ole yksin näiden asioiden kanssa. Myös omia tarinoita tai fiiliksiä ym. kommentteja voi kirjoittaa.. :)

Jos sitten muutamalla sanalla kertois lapsuudesta ja nuoruudesta. Olin 1,5-vuotias, kun mun vanhemmat eros. Siitä asti oon asunut äidin kanssa kahdestaan, mutta isä on ollut paljon mun elämässä mukana. Ne on äidin kanssa vieläkin hyviä ystäviä. Lapsuus sujui ihan hyvin, normaalia touhua, oli paljon kavereita ja hyviä muistoja. Mutta sitten nuoruusiässä kaikki alkoi muuttumaan.

Olin silloin muistaakseni 14-vuotias, 8-luokalla. Tuli ongelmia kavereiden kanssa ja itsetunto tippui maahan. Herkkä kun oon, niin otin kaiken niin vakavasti. Noh, pahaa oloani ja masennustani en osannut järkevästi purkaa, vaan aloin viiltelemään. Ensimmäistä kertaa kun viiltelin, niin en muista enää kunnolla. Enkä syitä miksi aloitin. Muistan, että pitkään sanoin itselleni, että siihen touhuun en ainakaan lähde mukaan, mutta toisin vain kävi.. Aluksi se oli todella pientä, tuskin jälkiäkään jäi näkyviin. Siitä kuitenkin muodostui mulle tapa ja pian viillot muuttuivat syvemmiksi. Ei koskaan kuitenkaan liian syviksi, sillä en halunnut kenenkään saavan tietää.

Muutama vuosi meni samalla tavalla asioita piilotellen, mutta vähitellen kaverit sai tietää. Olin varmaan 17-vuotias kun aloin juttelemaan asiasta seurakuntani nuorisotyöntekijälle. Puoli vuotta meni ennen kuin sain kerrottua, mutta lopulta näytin hänelle vain käteni. Hän halusi viedä minut erityisnuorisotyöntekijän juttusille ja lopulta suostuin, koska hänkin oli jo tuttu omasta rippikoulustani. Tällöin olin jo onneksi täyttänyt 18, koska muuten hän olisi kertonut vanhemmilleni. Erityisnuorisotyöntekijä tiesi paikan, jossa voi käydä juttelemassa muutaman kerran ja kartoittaa avun tarve. Kävin sitten psykologin luona juttelemassa noin viisi kertaa, mutta lopussa ilmoitin etten halunnut jatkopaikkaa. Jälkeenpäin ajatellen se oli virhe, sillä asiat kääntyivät sen jälkeen huonompaan.

Olin silloin 18-vuotiaana harkinnut puoliksi tosissaan itsemurhaa, joka sitten jäi vain kirjeiden kirjoittamiseen ja kävelyyn eräälle kalliolle. Siitä meni reilu vuosi aikaa, kun sama ajatus alkoi pyöriä mielessä uudestaan, nyt tosin olin kokonaan tosissani. Syksy meni siinä parempia kirjeitä kirjoitellessa, kipulääkkeitä ja veistä ostaessa. Päädyin eräänä iltana menemään samalla kalliolle, jossa sitten söin pari paketillista lääkkeitä ja viilsin ranteeni auki. Yritin samaa toiselle kädelle, mutta kylmyyden ja lääkkeiden ja ahdistuksen vuoksi se epäonnistui. Säikähdin ja lähdin hakemaan apua seurakunnasta. Siellä oli työntekijöitä, joista kanttorimme lähti viemään mua päivystykseen. Siellä mut sitten tikattiin ja mun kauhukseni se sanoi, että laittaa lähetteen psykiatriselle osastolle. Luulin, että pääsen sieltä seuraavana aamuna pois, joten suostuin lähtemään.. Noh, sanotaan että se yksi yö muuttuikin vähän pidemmäksi aikaa kun kuvittelin..

Tässä olikin jo näin paljon tarinaa ensimmäiseksi kerraksi, seuraavalla kerralla jatkan tästä :) Kiitokset lukemisesta!