En tahdo kuolla, en vain jaksa elää

Luin tällä viikolla Ann Heberleinin kirjan "En tahdo kuolla, en vain jaksa elää". Kirja on kertomus kirjoittajan omasta taistelusta kaksisuuntaisen mielialahäiriön kanssa. Tunnistin itseni monista kirjan kohdista, niistä joissa kuvattiin ahdistusta, itsetuhoisuutta ja itsemurha-ajatuksia. Eli siis hänen masennusjaksoistaan. Kirjoitan tänne muutaman lainauksen, mitkä ovat asioita, joita myös minä voisin sanoa ja ajatella. Luin näitä kaverilleni tänään koulussa ja hänkin sitten sanoi, että tunnistaa minut niistä tai uskoi, että nämä ovat totta myös minun kohdallani. Ajattelin vähän, että olisi mielenkiintoista lukea näitä kohtia myös sairaanhoitajalleni, sillä en osaa kuvata pahaa oloani ja ajatuksia niin hyvin, niin hän voisi saada jostain kiinni näiden avulla. Huomenna on käynti polilla, otan kirjan mukaan, mutta en tiedä uskallanko kuitenkaan niitä hänelle lukea.. Tässä lainauksia:

"Kenelle soittaa kun ei jaksa elää? -- Kuka jaksaa kuunnella sitä kurjuutta? Kenen pitäisi joutua kuuntelemaan sitä? -- En halua altistaa ketään ahdistukselleni, elämäntuskalleni, itsemurha-ajatuksilleni, koska ne on helppo tulkita väärin. Ne käsitetään helposti valituksiksi. Tyytymättömyyden ilmaisuiksi. Moitteiksi. Vaatimuksiksi. Kuin olisi ystävän syytä että juuri minua ahdistaa. Kuin juuri hänen sanansa tai tekonsa tai sanomatta tai tekemättä jättämisensä olisivat saaneet aikaan sen etten jaksa elää (valitettavasti se on harvoin niin yksinkertaista). Kuin haluaisin jotakin. Kuin haluaisin hirvittävän paljon siltä raukalta joka pakotetaan kuuntelemaan: syyn elää. Se on paljon pyydetty. Liian paljon pyydetty. Siksi en soita kenellekään kun en jaksa itseäni. Kun ahdistus paisuu liian suureksi. Kun en jaksa elää."

"Suututtaa niin saatanasti, kun ihmiset jotka todennäköisesti eivät koskaan ole kiemurrelleet kylpyhuoneen lattialla ahdistuksen jyskyttäessä palleassa, seisseet junaraiteen vieressä valmiina hyppäämään, valvoneet viittä vuorokautta putkeen, istuneet veitsi kurkullaan, maanneet siteissä suljetulla osastolla, tokaisevat ylenkatseellisesti: Täytyy vain hyväksyä, ettei elämässä voi aina olla kivaa. Joskus pitää myös kärsiä. Fuck you. Ikään kuin sauvakävely, porkkanamehu, haliminen ja kohottava kirjallisuus ratkaisisivat kaiken. Ikään kuin ahdistus, masennus ja itsemurha-ajatukset olisivat pohjimmiltaan pelkkää teeskentelyä."

"Olen vapaa menemään minne haluan. Vapaa tekemään mitä haluan. Mitä sitten haluan tehdä vapaudellani? Miten haluan käyttää vaalittua ja himoittua itsemääräämisoikeuttani? Freitod. Vapaa kuolema. Itsemurha ihmisen radikaalin vapauden äärimmäisenä ilmaisuna. Se vapaus on niin radikaali siksi, että se tarkoittaa sitä että ihminen voi sanoa ei, hän voi valita kieltäytymisen. Sanon ei kiitos sille lahjalle, joka elämä kuulemma on. Ei, ei, ei, minä en tahdo. En halua olla mukana. Haluan pois kyydistä. Paskat teistä ja naurettavista peleistänne. Pelistä jota elämäksi kutsutaan. "

"Minua ne ahdistavat. Kaikki valinnat. Eikö joku voisi vain kertoa, mitä minun pitäisi tehdä elämälläni? Luopua. Sanoa ei. Hylätä jokin valinta. Äärimmäinen vapaus. Äärimmäinen valinta. Hylätä Elämä. Se johon ihmisen odotetaan tarraavan kynsin ja hampain. Hinnalla millä hyvänsä. Hylätä nyt se! Onko se suurta? Onko se rohkeaa? Vai pelkästään surkuteltavaa? Onko se vapautta? Pakkoa? Kun jokainen valinta on ammennettu tyhjiin? Kun keinot ovat loppu? Kun ei ole enää pakotietä? Näin sille kirotulle vapaudelle kävi. Näin vapaa olen nyt, tällä hetkellä. Freitod."

"Saippuakuplia. Sen kaltaista onni on, saippuakuplia. Kimmeltäviä, saavuttamattomia, hyvin kauniita ja hyvin hauraita. Onni särkyy kovin helposti. Ehkä se ei sittenkään ole saamisen arvosta. Se ei siedä paljon. Onni. Enpä tiedä. En ole tottunut olemaan onnellinen. Se tuntuisi epämukavalta. Joskus uskon että pysyn onnettomana -epäonnisena- myös siksi että se on turvallista. Tämän tappion minä taidan. Sen minä tunnistan. Rakas vanha ystävä. Turvallinen."