I had to go through hell to prove I'm not insane..

Kotona jälleen.. Noin viikko sitten kotiuduin, mutta en saanut aikaiseksi tulla edes koneelle kuin oikeastaan vasta nyt.. Viime postauksen jälkeen asiat tapahtuivatkin aika nopeasti. Sain kuulla kotiuttamispäiväni reilut kolme viikkoa aikaisemmin, mikä ensin säikäytti minut, mutta kun se päivä tuli, tajusin lääkärin olleen oikeesssa siitä, että en enää silloin ollut sairaalakuntoinen. Vielä en kuitenkaan sanoisi parhaassa mahdollisessa kunnossa olevan, mutta onneksi on vielä tämä syyskuu sairauslomaa. Ja nyt tiistaina alkaa päiväpoliklinikka/päiväsairaala, jossa käyn vielä kolme viikkoa ennen kun siirryn tavalliseen avohoitopaikkaani.

Eli noin kaksi kuukautta tuli sairaalassa vietettyä. Siihen mahtuu paljon huonoja ja epätoivoisia hetkiä, kuten viime postauksessa mainitsemani akuuttireissut, mutta myös hyviä hetkiä. Tältä sairaalajaksolta mukaani jäi kolme ihmistä, joiden myös toivon pysyvän elämässäni. Kaksi heistä on vielä sairaalassa, mutta onneksi puhelimet on keksitty :)

Musiikki oli mulle myös tärkeää siellä, niinkuin kyllä aina. Heinäkuusta minulla ei paljoa muistoja olisi ellen olisi päiväkirjaa päivittäin kirjoittanut (mikä on pelottavaa), mutta sen muistan että ensimmäisillä viikoilla siellä ei ollut monia potilaita, niin sain katsoa televisiota rauhassa. Kutonen siis päällä päivästä toiseen ja samat kappaleet soivat yhä uudestaan. Silloin kuulin yhden tämän hetken lempibiisini, Ella Hendersonin Ghost-kappaleen, josta otsikkoni sanatkin ovat. Radiota kuuntelin myös paljon kännykälläni ja pari kappaletta jäi sieltäkin matkaan. Maroon 5 - Maps ja Lilly Wood & The Prick & Robin Schulz - Prayer In C. Kaikissa näissä on kuultavissa ihmisuhteisiin liittyvää, mutta se ei ole syy miksi niistä tykkäsin. Jotkin sanat toki tulkitsen omaan tilaani nähden, mutta se kai normaalia..

"I keep going to the river to pray

'Cause I need something that can wash all the pain

And at most I'm sleeping all these demons away"

"yeah, when there'll just be silence

and when life will be over

don't think you will forgive you"

"But I wonder where were you?
When I was at my worst
Down on my knees
And you said you had my back
So I wonder where were you?"

Osa minusta häpeää sitä mitä menin taas tekemään, varsinkin niitä akuutti24-reissuja, mutta niin nyt vain tapahtui ja se minun on hyväksyttävä ja sen kanssa elettävä. Eräs työntekijä sanoi mielestäni hyvin ja toivon joskus voivani ajatella samalla tavoin. Hän sanoi minulle yksinkertaisesti, että minulla on sairaus, jonka takia joskus olen sairaalassa. And that's it. Ja myös, että minulla tämä sairaus nyt vaan näkyy ulospäin, käsissäni. Hän sanoi myös samaa mitä joku joskus aikaisemminkin, että jos minulla olisi vaikkapa diabetes, häpeäisinkö sitä? Ja vastaus toki on että en. Mutta niin pitkällä en vielä ole, että voisin olla aivan sujut sairauteni kanssa. Tai niin vahva, että kestäisin törkeät kommentit vaikkapa jäljistäni. Niinpä, jos jollain on tarvetta kirjoittaa kommenttia, toivoisin sen olevan ystävällistä eikä sellaista jonka tarkoituksena on selvästi pahoittaa mieleni. Koska sen osaan tehdä aivan itsekin.

Eli tällaista minulle nyt. Varmasti päivitän blogiani nyt useammin, kun siihen on taas mahdollisuus. Tai yritän ainakin :)