I'm missing you

Tämä postaus kertoo ikävästä. Ihmisistä, jotka ovat olleet elämässäni, mutta jotka syystä tai toisesta ovat poistuneet siitä. Ihmisistä, joita minä kaipaan. Ensin kerron heistä tarkemmin ja lopussa on kuvia liittyen aiheeseen.. Nämä ihmiset voidaan jakaa kolmeen ryhmään; ystäviin, hepparyhmään ja sairaanhoitajaan. Kaipaan heidän läsnäoloaan, heidän kanssaan juttelemista ja sitä tunnetta, joka minulla oli heidän seurassa. Hieman varmaan väärässä järjestyksessä kaipaan heitä, koska vähiten näistä on ikävä entisiä ystäviäni.

Lapsuuden ystävät ovat kaikki säilyneet vielä matkassani. Ensimmäinen ystävä jonka menetin oli rippikoulussa tutustumani tyttö. Olimme sen kesän ja syksyn erittäin läheisiä, mutta sitten jotenkin vain lakkasimme pitämästä yhteyttä. Laitoin joskus viestiä, mutta sitten kyllästyin olemaan se, joka ottaa yhteyttä ja en kuullut hänestä sen jälkeen. Toinen ystävä jonka menetin oli hän, johon tutustuin lukiossa. Lukion aivan viime kuukausina hän muuttui minua kohtaan, ei tullut seuraani ja lakkasi juttelemasta. Tosin samoinhan hän teki sille toiselle, jonka kanssa olimme kolmestaan olleet. Mutta koen, että tämä johtui minusta. Olin kertonut hänelle taustani, jota hän ei varmaan kuitenkaan hyväksynyt. Ei varmaan halunnut elämäänsä psyykkisesti sairasta ihmistä.. Osastolla tutustuin kahteen ikäiseeni tyttöön. Toisen kanssa olin lapsena asunut samassa talossa ja osaston jälkeen näimmekin kerran kaupungilla, mutta sen jälkeen hänestäkään ei ole kuulunut mitään. Tämä toinen on vielä välillä yhteydessä minuun, mutta pelkään ettei kauaa. Ja sitten pelkään, että ystävä jonka olen tuntenut puolentoista vuoden iästä, on hylännyt minut. Ei ota koskaan yhteyttä ja ei vastaa viestiini. Se tuli yllättäin, koska viimeksi kun näimme, meillä oli mielestäni todella hauskaa. Mutta niinhän sitä sanotaan, että kaikki voi muuttua hetkessä.. Täytyy katsoa mihin tilanne johtaa..

Sitten hepparyhmä. Olin silloin 18-vuotias, kun seurakuntani erityisnuorisotyöntekijä ehdotti minulle osallistumista kuntouttavaan hevostoimintaan. Epäröin aluksi paljon, mutta onneksi lähdin mukaan! Ryhmässä oli lisäkseni kolme muuta tyttöä ja kolme ohjaajaa, yksi heistä tämä hevostallin pitäjä. Ryhmä kesti vuoden, jonka aikana siitä tuli minulle todella tärkeä ja olinkin hyvin surullinen sen loputtua. Käyn siellä välillä moikkaamassa ryhmän vetäjää, mutta koska minulla ei ole autoa eikä sinne mene bussia ja matkaa on 20 km, niin käynnit jäävät muutamaan vuodessa. Ryhmän vetäjä oli ihana, hänestä tuli tärkeä minulle ja onkin harmi, että näen häntä niin harvoin. Seuraavan kerran ehkä touko-kesäkuussa.. Ikävä on häntä ja hevostani, jota hoidin!

Ja viimeisenä sairaanhoitajani. Kyseisellä sairaanhoitajalla tarkoitan häntä, joka oli omahoitajani ensimmäisellä sairaalajaksollani akuuttiosastolla. Joutuminen sinne oli minulle järkytys ja samalla pelkäsin hyvin paljon. Varsinkin sitä kun yhtäkkiä piti puhua vaikeista asioista täysin tuntemattomille ihmisille. Totta kai myös omaa hoitajaani jännitin aluksi, mutta yllättävän nopeasti se meni ohi, jo parin kerran keskustelun jälkeen tunsin, että hänelle oli helppo puhua ja häneen voi luottaa. Ja luottamus ei minun kohdallani yleensä synny helpolla. En osaa edes sanoa kuinka hyvä hoitaja hän mielestäni oli, yksinkertaisesti paras ikinä koskaan! Hän oli empaattinen, lämmin, välittävä, ymmärtäväinen.. Erittäin hyvä keskustelemaan ja kyselemään painostamatta liikaa. Ja hänestä tuli tunne, että hän oikeasti välittää potilaistaan, jopa minusta ja on kiinnostunut asioistani ja toivoo, että paranen. Sanoin hänelle silloin osastolla, että hän oli mielestäni mahtava hoitaja ja toivon että hän uskoi sen. Toivoisin voivani sanoa sen hänelle uudestaankin, mutta nyt täällä ainakin kirjoitan, että on olemassa myös hyviä hoitajia!

Omahoitajani polilla on myös mahtava, mutta koska edelleen häntä näen, tämän postauksen aihe ei häntä koske. Ja kuitenkin, minusta se on eri asia onko hoitaja omahoitajasi osastolla vai polilla. Koska osastolla ollessani vointini oli huonompi kuin yleensä polilla, niin hoitajaan tukeutuu silloin eri tavalla. Silloin ei ollut voimia eikä halua pitää itsestään huolta, joten osittain ajatteli, että he silloin pitävät. Nyt avohoidossa vastuu on kokonaan itsellä, toki hoitaja tukee, kannustaa ja auttaa, mutta itse joutuu pitämään itsensä elossa.

Tässä sitten kuvia, joita löysin liittyen ikävään:
Kuvia taas siksi, koska ne tuovat esille hienosti sen, mitä itse en osaisi sanoittaa..

Nämä kaksi kuvaa allekirjoitan siinä mielessä, että vaikka joku ei voikaan pysyä elämässäni, se ei tarkoita etteikö hän voisi säilyä sydämessäni. Ja oikean puoleinen kuva; en ole sitä mieltä, että toinen täytyy kokonaan unohtaa, koska hän ei kuulu tulevaisuuteen, mutta kyllähän se helpottaisi sitä irtipäästämistä. Ehkä olisi siis parempi jos tässä lukisi, että tarvitsee opetella olemaan ikävöimättä toista. Sillä koskaan en halua heitä unohtaa!

Todellakin voin sanoa olleeni onnekas! Niin hepparyhmän vetäjän kuin sairaanhoitajani kohdalla. Kuulee niin paljon juttua huonoista hoitajista ja itsekin niihin törmäsin, niin olikin todella suuri onni, että sain juuri hänet omaksi hoitajakseni! En voi tarpeeksi häntä kiittää, mutta siitä huolimatta kiitos! <3