Välinpitämättömyyttä ja ristiriitaisia ajatuksia

Nyt on niin tyhjä ja turha olo. Nimittäin perjantaina sain kuulla, että hoitajat olivat huomanneet keskiviikkona ne uudet jäljet käsissäni. He olivat huomanneet, mutta eivät pitäneet asiaa niin tärkeänä, että olisivat siihen puuttuneet. Eli se on ihan ok jos satutan itseäni, kunhan siitä ei aiheudu vaivaa hoitajalle. Viikonloppuna oli aika paska olo, ja lopulta puhuinkin tuosta hoitajalle. Eipä hoitaja siihen mitään oikein sanonut, jotain yritti sanoa, että eivät halunneet tehdä siitä suurempaa numeroa.. Nyt he varmaan keskenään ovat jo puhuneet, kuinka lapsellisia ajatuksia minulla on ja kuinka paljon haluan huomiota.. Mutta nyt ainakin opin, että ei kannata heille puhua.

Lisäksi minulla on hyvin ristiriitaisia ajatuksia. Toinen puoli minusta haluaa yrittää tsempata ja tehdä kaikkensa minkä voi parantuakseen. Toinen puoli sitten haluaa vaan luovuttaa. Viime viikkona olen huolestuttavan paljon miettinyt itsemurhaa ja sitä kuinka helposti nyt sen voisin tehdä, kun ei ole vierihoitoa.. Mutta kai minussa sitten kuitenkin on vielä se pieni osa, joka uskoo parempaan tulevaisuuteen, ja siksi en ole mitään vielä yrittänyt. Pelottaa vaan kun en tiedä kauan jaksan taistella näitä ajatuksia vastaan..

Ja mitä naarmutteluun tulee, niin olen sitä vieläkin jatkanut. Nyt en jaksa edes yrittää miettiä syitä, miksi lopettaa, koska syitä miksi jatkaa, on niin paljon enemmän..

Jos he eivät välitä, niin tarvitseeko minunkaan?

Viime postauksessa jo mainitsinkin, että minulla on hyvin yksinäinen olo. Nyt se tunne on lisääntynyt entisestään. Aamuvuorossa minulla ei ole enää vierihoitoa, mikä on kyllä hyvä. Iltavuorossa ja yöllä se kuitenkin on vielä. Ja vaikka tiedän, että voin puhua aina hoitajille, niin se on aika vaikeaa.. Eräs hoitajakin taas sanoi, että taidan olla mustasukkainen kun minulla ei olo 24h vierihoitoa.. Ja että olen jotenkin huomiohakuinen.. Siksi en heille nyt mistään puhu, hymyilen vaan ja sanon olon olevan aina "ihan ok" tai "väsynyt"..

Yksi asia mistä en ole heille kertonut, on se, että taas olen satuttanut itseäni. Sitä ei voi viiltelyksi kutsua, koska ei ole kunnon välineitä, joten sanotaan sitä vaikka naarmuttamiseksi. Tätä on jatkunut taas jonkin aikaa, ehkä noin 2 vko ja päivittäin.. Kerran meinasin tunnustaa, kun hoitaja kyseli oloa, mutta sitten hän lopetti keskustelun sanomalla, että älä tee mitään töllön töitä.. Ja sitten en kehdannut sanoa, että olen jo tehnyt..

Mutta ei sillä ole edes väliä tietävätkö hoitajat. Koska tänään ymmärsin etteivät ne välitä. Meillä oli nimittäin aamulla labrat.. Ja yksi osastomme hoitajista ole niitä ottamassa ja huoneessa oli kaksi muutakin hoitajaa. Yritimme ottaa molemmista käsistä näytteet ja samalla käsivarret oli tietenkin esillä.. Ei jäljet pahan näköisiä ollut, mutta kyllä niistä olisi voinut huomata, että ovat suht tuoreita.. Mutta kukaan hoitajista ei huomannut niitä, tai sitten heitä ei kiinnostanut.. Eivät he jaksa välittää mistään noin pienestä, eivät ainakaan minuun liittyvästä. Joten miksi kertoisin heille. Jos sanoisin jotain, niin ne vaan luulisivat, että haen huomiota.. Eli parasta pysyä hiljaa. Ja niin saan ainakin jatkaa itseni satuttamista.

Ja niin, nyt se on todistettu. Olen turha ihminen. Edes ihmiset joiden olisi työnsä puolesta välitettävä minusta, niin eivät niin tee.. Miksi siis minä en saisi olla välittämättä? Tällaisilla mietteillä nyt nukkumaan, voihan huominen olla parempi päivä..

Vuodet vaihtuu, mutta olo ei

Anteeksi, että en ole kirjoitellut mitään pitkään aikaan :/ Kirjoittaminen on kyllä ollut mielessä, mutta en ole vain saanut aikaiseksi päivitellä mitään.. Nyt lyhyet päivitykset..

Vierihoito on vieläkin, mutta nyt me ollaan jo purkamassa sitä! Tällä hetkellä minulla on klo 11-12 ja 14-15 vierihoitovapaat tunnit! Ja ensi viikolla tulee lisää vapaata, luultavasti klo 7-10.

Päivittäin on kaksi pakollista ulkoilua hoitajan kanssa (onneksi siihen ei tarvitse enää kahta hoitajaa). Sitten ti-pe osallistun puutarharyhmään, joka kestää 45min.

Kamu voi hyvin, käytiin leikkaamassa se talvella. Silloin se painoi 2,6kg.. Ostin sille myös uuden häkin, kaksikerroksisen. Eli Poju voi hyvin ja siitä on todella paljon iloa!

Mun omahoitaja vaihtaa osastoa kesäkuussa ja mulle tulee joku uusi hoitaja tilalle. Itse en saa päättää kuka. Toivottavasti hän on mukava ja osaan puhua hänelle..

Siinä suurimmat kuulumiset. Kivoja juttuja ja eteenpäin ollaan päästy.. Mutta silti vointi on aina välillä huono..

Kuten taas nyt.. Muutama päivä on ollut vaikeampi olla ja jotenkin surullinen ja ahdistunut olo.. Syystä en ole varma. En ole siitä halunnut hoitajille mainita, yhtenä päivänä hoitaja huomasi tosin, että oli huono olo ja sain sitten lääkettä. Tänään sain uuden huonetoverin, joka on myös vierihoidettuna. Nyt en edes kehtaa sanoa oloni olevan huono, koska se vaikuttaisi siltä, että haluan huomiota enemmän, koska hänellä on vierihoito koko ajan ja minulla ei.. Mutta siitä ei ole kyse, koska kyllä se on kiva päästä siitä eroon. Toki voi olla, että se on aluksi outoa saada olla koko ajan yksin, mutta siihen tottuu ja onhan se sitten ihanan vapaata!

Enkä minä edes jaksa välittää mistään tällä hetkellä. Haluaisin vain nukkua koko ajan, mutta se ei täällä ole mahdollista. Haluaisin myös vain luovuttaa.. Ei jaksaisi tätä ahdistusta ja puristavaa tunnetta rintakehässä.. Ja ajatus siitä, että tällaisia oloja on loppuelämän ajan, vahvistaa ajatusta siitä, että helpompaa olisi kuolla. Eipä kovin moni ihminen siitä välittäisi, osa on jo hylännyt minut ja toiset häpeävät minua.. Tuntuu, että olen ihan yksin, en juttele usein ystävien kanssa, vanhemmat käyvät kylässä, mutta hekin ovat kyllästyneet siihen, että olen vieläkin sairaalassa ja hoitohenkilökuntakin tekee vain työtään, ei he muuten välitä. Eli olen siis yksin. Yksin itseni kanssa eli yksin ihmisen kanssa, jota vihaan. Vihaan itseäni niin paljon, mutta sille ei voi mitään. Tai yksi keino on päästä eroon itsestään, mutta siihenkään en juuri nyt pysty..

Tällaisia päivityksiä tänään, lupaan päivittää taas blogiani useammin!

En jaksa enää yrittää

Nyt olen henkisesti niin loppu, etten jaksa enää edes yrittää skarpata. Haluaisin vain jäädä sänkyyn nukkumaan, vetämään peiton korville ja unohtavan tämän kaiken paskan elämän. Sillä huono olo on taas jatkunut vaikka kuinka kauan, eikä se tunnu loppuvan. Siksi olenkin nyt käytännössä luovuttanut. Mitä järkeä on yrittää tsempata, kun ei siitä ole hyötyä?  Päivästä toiseen sanon hoitajille, että kaikki on ok, vähän vain väsyttää.. Joskus he kyllä huomaavat oloni olevan huonompi, mutta eivät aina. Olen kyllä niin väsynyt tähän esittämiseenkin, haluisin vaan avoimesti sanoa heille, että nyt on paha olla. Haluaisin pystyä pyytämään apua, mutta jostain syystä se tuntuu mahdottomalta. Helpompaa olisi vain tappaa itseni. Ja siksi tällä hetkellä suurin toiveeni onkin se, että vierihoito loppuisi tai että saisin vapauksia.. Mutta niissä kai menee vielä aikansa, joten vielä en pysty tekemään mitään. Nyt sillä välin yritän vain esittää suht hyvävointista vaikka tekisi mieli huutaa, että antakaa mun olla, jättäkää mut rauhaan ja päästäkää mut pois tästä helvetistä!! Mutta nyt nukkumaan ja odottamaan huomista painajaista..

Aina ei tarvitse olla vahva

Hei taas!
Tässä kerron nyt vähän kuulumisia, kun en ole vähään aikaan jaksanut mitään kirjoitella.. Tosin ei ole kyllä oikein mitään kerrottavaa..

Toiset päivät sujuvat ihan hyvin, ja ikävät ajatukset pysyvät poissa. Toisina päivinä ei muu taas olekaan mielessä.. Keskiviikkona oli esimerkiksi todella huono päivä. Huono olo alkoi jo edellisenä iltana, mutta ei yön aikana lähtenyt pois. Aamulääkkeillä kävin, muun aamupäivän vietin sängyssä. Olisin ollut sängyssä varmaan koko päivän, mutta kahdentoista jälkeen hoitajat kiskoivat minut ylös sängystä. Hoitajat kyselivät miksi on noin huono olo, mutta en osannut sanoa oikein mitään. Olihan minulla paljon ikäviä asioita mielessä, kuten aiemmat itsemurhayritykset ja mummon sairaus.. Lääkärikin minua jututti, mutta hänellekin oli vaikea puhua.

Nyt keskiviikon jälkeisinä päivinä olen koittanut skarpata. Olen joko lukenut paljon tai pelaillut muiden kanssa. Mutta vaikka kuinka yritän unohtaa ikävät ajatukset, niin ne eivät unohda minua. Haluaisin taas vaan käpertyä peiton alle ja luovuttaa. Tänään oli kuitenkin hoitajakeskustelu, mikä auttoi vähäsen. Hän on minun omahoitajani, mikä on kiva, koska hänelle osaan ainakin jotenkin puhua ja kertoa olostani. Vaikka suurin osa toipumisesta on minun vastuulla, niin hän sanoi ihanasti, että he kyllä tukevat ja auttavat minua niin paljon kuin pystyvät. Silti haluaisin pärjätä omillani, ilman muiden apua. Mutta siitä huolimatta, on se kiva tietää, että aivan yksin ei tarvitse pärjätä ja että aina ei tarvitse olla vahva..

Kamu!

Eläinaiheinen postaus taas tällä kertaa :)

Marsuja en saanutkaan, koska niitä ei ollut missään saatavilla. Mutta se ei haitannut, koska niiden sijasta sain kanin! Se tuli minulle eilen ja sen nimi on Kamu. Olen opiskellut jo paljon kanien ruokavaliosta ja muista hoidollisista asioista. Parasta on, että Kamu on jo hieman rohkaistunut tuloon verrattuna, ja jo tänään voin kokeilla silittää häntä ja ottaa syliin! :)

Näin vaan se olotila voi muuttua. Nyt olen jo koko päivän ollut iloinen, ei paljoa huonoja ajatuksia. Eli suuri kiitos siis tämän sairaalan henkilökunnalle! Ihanaa, että he halusivat piristää minua, ja siinä kyllä onnistuivat! :)

Kamu <3

Kauan sitä kestikin..

Ei se hyvä olokaan kauaa kestänyt.. Tai ei nyt täysin huono olo ole, mutta hieman ahdistaa ja ikävät ajatukset pyörivät päässä. Tänään olen yrittänyt pitää itseni mahdollisimman kiireisenä, jotta noille ajatuksille ei olisi jäänyt aikaa. Ja osittain olen onnistunut, esim. pelaillessa erästä peliä hoitajien kanssa.

Mutta nyt iltaa kohden olo on huonontunut huomattavasti. On jälleen todella voimakas tarve päästä satuttamaan itseäni, mutta vierihoidossa kun olen, niin siihen en pysty.  En tiedä voiko näin sanoa, mutta sanon nyt kuitenkin; haluaisin niin päästä viiltelemään. Muutenkin ajatukset pyörivät vain itsensä satuttamisessa. Ja itsemurhassa. Mutta siitä voin olla ylpeä, että onnistuin nämä ajatukset pitämään salassa eikä hoitajat huomanneet huonoa oloani, koska onnistuin peittämään sen niin hyvin!

Kuitenkin kun niitä ajatuksia on päivittäin, niin olen jo melkein kyllästynyt niihin. Sillä päivästä toiseen ne ovat niin samanlaisia; Miten saan itseni hengiltä, kun olen sairaalassa. Tai miten pääsisin mahdollisimman nopeasti täältä pois tai vähintäänkin pois vierihoidosta. Vierihoito jos loppuisi, niin olisi hyvät mahdollisuudet onnistuakin. Ja vaikka kaikki aina sanoo, että itsemurha on itsekästä, niin itse en jaksa enää niin ajatella. Koska tämä kipu ja ahdistus ja loputon hyödytön yrittäminen ei mene pois enkä enää jaksa niitä..

Ja lopuksi vielä pieni katsaus marsuista..Niitä en vielä varmaan ainakaan vähään aikaa saa, koska ensin pitää varmistaa ettei kukaan ole allerginen ja sitten pitää vielä myös tietenkin löytää ne.. Marsut varmasti toisivat minulle iloa, mutta samalla on myös vähän epävarma olo. Ja pelottaa, että henkilökunta luulee, että koen jonkinlaisen ihmeparantumisen niiden ansiosta. Toivottavasti koenkin, mutta nyt ainakin on vielä niitä huonojakin oloja, vaikka marsuista olemmekin jutelleet. Ja en ole edes varma kannattaako minulle edes antaa marsuja, sillä en varmaan osaa hoitaa niitä oikein ja taas kokisin epäonnistumisen… Mutta saa nähdä mitä tapahtuu..

Tällaista tänään, toivottavasti huomenna taas parempi päivä eikä vain teeskennellessä sellaista. Nyt hyvää viikonlopun jatkoa kaikille!