2015

Kai se täytyy taas vain hyväksyä, että suunnitelmat eivät onnistuneet. Nimittäin vuotta 2015 ei pitänyt tulla, mutta kyllä se vain tulee. Uusi vuosi ei harmi vain ala iloisissa merkeissä, vaan samat ongelmat ja ajatukset pysyy matkassa.  Tietenkin toiveena on, että vuodesta tulee parempi kuin kuluneesta ja sitä kohti ponnistellaan. Mutta toinen puoli minusta ei jaksa taistella, vaan se haluaa luovuttaa.  Mutta siltikin vielä yritän antaa tälle hoitojaksolle mahdollisuuden ja kokeilla kaikkea,  koska sitten voi ainakin sanoa yrittäneensä.

Teille kaikille haluan toivottaa hyvää ja onnentäyteistä uutta vuotta 2015! Tehkää asioita joista nautitte ja pitäkää kiinni teille tärkeistä ihmisistä!

Päiväloma!

Huomenna pääsen kotona käymään! Lääkäri haluaa näin joulun aikaan
päästää kaikki vaan kotona käymään, joille se on suinkin mahdollista.
Yksin en saa olla yhtään, eli äiti joutuu minut täältä hakemaan aamulla ja illalla palauttamaan. Hieman jännittää miten se päivä menee, koska vaikka kesken
päivää tulisi todella pahakin olo,  niin sen joutuisin salaamaan ja esittämään iloista ja hyvävointista... Mutta pitäkää peukkuja, että päivä sujuisi hyvin :) Päivitän taas jossain vaiheessa kuulumisia!

Pikku kuulumisia. .

Vierihoitopäivä sujuikin yllättävän hyvin, osittain luultavasti siksi etten voinut keskittää kaikkia ajatuksia kouluun ja valmistumiseen,  sillä liikaa joutui keskittymään siihen, miten olla vierihoitajan kanssa. Onneksi se on nyt ohi,  koska se on epämiellyttävää kuitenkin,  kun ei voi vapaasti liikkua..

Ja asiasta seuraavaan; unettomuus on taas alkanut vaivaamaan minua. Tenox menee säännöllisesti listalla,  mutta se ei auta minua kovin hyvin nukkumaan.  Nytkin yritin melkein 1,5h nukahtaa, mutta en onnistunut ja siksi pieni päivitys tänne.. Vanhemmat tulevat huomenna käymään ja nyt ensimmäistä kertaa pääsen heidän kanssaan osaston ulkopuolelle kanttiinissa käymään. Siksi olisikin  ihana saada pian unta,jotta huomenna ei olisi liian väsynyt. . Siksi päätänkin tekstini tähän ja yritän uudestaan saada unta.  Hyvät yöt myös kaikille teille!

Valmistuminen vs vierihoito?

Huomenna olisi sitten ollut ne minun valmistujaiset,  mutta nyt sen sijasta olenkin koko päivän vierihoidossa.. Lääkäri  haluaa näin varmistaa etten itselleni mitään tekisi. Arvatkaa kumpi olisi mieluisampaa,  vaikka ihan hyvä päätös kai,sillä tämä koko viikko on ollut rankempi,  kun on ollut toimintaterapeutin tapaamisia ja vielä perhetapaaminenkin, joista en pidä yhtään.. Tänään sain vielä injektiona lääkkeen,  joka on tyhmää,  mutta heillä ei vaihtoehtoja kun en suunkaan kautta sitä ottaisi.  Vielä kun se ei edes auta mitään,  pari kuukautta se jo minulla mennyt,  mutta samat itsetuhoiset ajatukset pyörii mielessä. Mutta sitä en jaksa nyt murehtia,  tärkeintä on että huomisesta selvitään.  Kauhea epäonnistumisen tunne vaan,  mikä ei kiva :'(.. Kerron teille joskus taas kuulumisia,  mutta nyt yölääkkeet ja nukkumaan. Hyvää joulun aikaa teille kaikille!

Miksei koskaan helppoa?

Paha  olo on melkeein koko ajan,  varsinkin aamut ja illat ovat vaikeita.  Tällä hetkellä mielessä pyörii ajatukset siitä, että meidän luokka valmistuu nyt ensi viikon perjantaina. Olisin halunnut mennä tuota tilaisuutta katsomaan,  mutta lääkäri kielsi sen,  koska hänen mielestään se ei olisi hyväksi minulle.  Toisaalta ymmärrän hänenkin näkökannan,  mutta se olisi ollut viimeinen tilaisuus nähdä meidän luokka. Ärsytti ja ahdisti niin paljon,että turvauduin taas viiltelyyn, mutta en paljoa,  ei vaatinut ompeleita vaan haavateipit riittivät. Vierihoitoa tuli kuitenkin muutama tunti. Ahdistusta en kuitenkaan ole vieläkään saanut pois,  rinnassa ja vatsan alueella tuntuu kauhea paine. Äskeinenkin ruoka tuli samantien ylös. Nyt en kerkiä kirjoittamaan enempää, sillä lääkäri on antanut tehtäväksi mennä tiettyinä aikoina hoitajan luo kertomaan olotilasta, mikä on suoraan sanottuna perseestä. Kirjoittelen taas joskus kuulumisia,  jos jotain tapahtuu.  Tällä hetkellä hoito vaan tuntuu pysyvän paikoillaan eikä mikään etene tai muutu paremmaksi. Lääkettä nostetaan,  siitä joko on tai ei ole apua. Mutta kirjoittelen kyllä kuulumisia ja pidän teidät ajantasalla.  Hyvää joulun odotusta teille kaikille!

All over again

Taas sairaalassa. Kotona kerkesin olemaan kolme viikkoa, kunnes sitten päiväpoliklinikalta minut lähetettiin uudelleen sairaalaan. Nyt olen täällä ollut kohta taas kaksi kuukautta. Uusia hoitomuotoja miettivät kohdalleni, kuten sähköhoitoa, mutta siihen en ole vielä suostunut. Onko kenelläkään kokemuksia onko se hyödyllinen keino? Anteeksi että näin harvoin päivitän blogiani, mutta täällä se ei ole kovinkaan usein mahdollista. Toivottavasti teillä syksy on alkanut mukavammissa merkeissä!

I had to go through hell to prove I'm not insane..

Kotona jälleen.. Noin viikko sitten kotiuduin, mutta en saanut aikaiseksi tulla edes koneelle kuin oikeastaan vasta nyt.. Viime postauksen jälkeen asiat tapahtuivatkin aika nopeasti. Sain kuulla kotiuttamispäiväni reilut kolme viikkoa aikaisemmin, mikä ensin säikäytti minut, mutta kun se päivä tuli, tajusin lääkärin olleen oikeesssa siitä, että en enää silloin ollut sairaalakuntoinen. Vielä en kuitenkaan sanoisi parhaassa mahdollisessa kunnossa olevan, mutta onneksi on vielä tämä syyskuu sairauslomaa. Ja nyt tiistaina alkaa päiväpoliklinikka/päiväsairaala, jossa käyn vielä kolme viikkoa ennen kun siirryn tavalliseen avohoitopaikkaani.

Eli noin kaksi kuukautta tuli sairaalassa vietettyä. Siihen mahtuu paljon huonoja ja epätoivoisia hetkiä, kuten viime postauksessa mainitsemani akuuttireissut, mutta myös hyviä hetkiä. Tältä sairaalajaksolta mukaani jäi kolme ihmistä, joiden myös toivon pysyvän elämässäni. Kaksi heistä on vielä sairaalassa, mutta onneksi puhelimet on keksitty :)

Musiikki oli mulle myös tärkeää siellä, niinkuin kyllä aina. Heinäkuusta minulla ei paljoa muistoja olisi ellen olisi päiväkirjaa päivittäin kirjoittanut (mikä on pelottavaa), mutta sen muistan että ensimmäisillä viikoilla siellä ei ollut monia potilaita, niin sain katsoa televisiota rauhassa. Kutonen siis päällä päivästä toiseen ja samat kappaleet soivat yhä uudestaan. Silloin kuulin yhden tämän hetken lempibiisini, Ella Hendersonin Ghost-kappaleen, josta otsikkoni sanatkin ovat. Radiota kuuntelin myös paljon kännykälläni ja pari kappaletta jäi sieltäkin matkaan. Maroon 5 - Maps ja Lilly Wood & The Prick & Robin Schulz - Prayer In C. Kaikissa näissä on kuultavissa ihmisuhteisiin liittyvää, mutta se ei ole syy miksi niistä tykkäsin. Jotkin sanat toki tulkitsen omaan tilaani nähden, mutta se kai normaalia..

"I keep going to the river to pray

'Cause I need something that can wash all the pain

And at most I'm sleeping all these demons away"

"yeah, when there'll just be silence

and when life will be over

don't think you will forgive you"

"But I wonder where were you?
When I was at my worst
Down on my knees
And you said you had my back
So I wonder where were you?"

Osa minusta häpeää sitä mitä menin taas tekemään, varsinkin niitä akuutti24-reissuja, mutta niin nyt vain tapahtui ja se minun on hyväksyttävä ja sen kanssa elettävä. Eräs työntekijä sanoi mielestäni hyvin ja toivon joskus voivani ajatella samalla tavoin. Hän sanoi minulle yksinkertaisesti, että minulla on sairaus, jonka takia joskus olen sairaalassa. And that's it. Ja myös, että minulla tämä sairaus nyt vaan näkyy ulospäin, käsissäni. Hän sanoi myös samaa mitä joku joskus aikaisemminkin, että jos minulla olisi vaikkapa diabetes, häpeäisinkö sitä? Ja vastaus toki on että en. Mutta niin pitkällä en vielä ole, että voisin olla aivan sujut sairauteni kanssa. Tai niin vahva, että kestäisin törkeät kommentit vaikkapa jäljistäni. Niinpä, jos jollain on tarvetta kirjoittaa kommenttia, toivoisin sen olevan ystävällistä eikä sellaista jonka tarkoituksena on selvästi pahoittaa mieleni. Koska sen osaan tehdä aivan itsekin.

Eli tällaista minulle nyt. Varmasti päivitän blogiani nyt useammin, kun siihen on taas mahdollisuus. Tai yritän ainakin :)

Ei mennyt niin kuin piti...

Suunnitelmiin tuli pieni muutos...Kuukausi sitten puhuin pienen tauon pitämisestä joka johtui siitä, että olin aikonut itseni tappaa. Yritys ei kuitenkaan onnistunut, vaan M1-lähetteellä tarkkailuosastolle, josta siirryin psykiatrisen suljetulle osastolle. Täällä olen nyt siis ollut koko heinäkuun. Kuukauteen on mahtunut paljon, mm. 3 akuutti24 reissua, joiden saldona 39 tikkiä. Vierihoitoa on ollut viikko, 3 kertaa eristyksessä ja yhden kerran lepositeissä. Nyt tulevaisuus on täysin auki...en tiedä yhtään kauan joudun täällä olemaan. Pystyn harvakseltaan tätä päivittämään, silloin kun ystäväni on täällä käymässä. Mitään vapauksia minulla ei ole, en pääse osaston ulkopuolelle ilman hoitajaa joten voisi kuvitella täällä vielä joitain viikkoja/kuukausi menevän.

Toivon teillä kaikilla lukijoilla olleen parempi kesä ja nauttikaa vielä loppukesän kauniista ilmoista! Voimia!

Tauko

Moi kaikki. Eli ajattelin nyt pitää blogista pienen tauon, ehkä jopa lopettaa sen kirjoittamisen kokonaan. Viime aikoina en ole kovin usein enää postaillut mitään, sillä ei ole jaksanut eikä ole ollut mitään kirjoitettavaa tai en vain ole osannut kirjoittaa. Blogia oli kiva kirjoittaa, sai purkaa ajatuksia ja tunteitaan jonnekin. Kiitos teille kaikille lukijoille ja teille, jotka olette kommentoineet! Kommentit ovat aina piristäneet mieltä :)

Toivotan teille kaikille oikein hyvää kesän jatkoa ja voimia tulevaan syksyyn!

100 Happy Days?

Mun koulukaveri kertoi mulle huhtikuussa tällaisesta haasteesta kuin 100 happy days. Ideana siinä on ottaa 100 päivän ajan yksi kuva jostain, mikä on tehnyt sinut onnelliseksi/ilahduttanut sinua sinä päivänä. Heti en tähän lähtenyt mukaan, mutta sitten ajattelin, että voinhan yrittää, vaikka joka päivä kuvaa en saisikaan. Enkä siis ole saanut, mutta paremmin on onnistunut kuin luulin. Ensimmäisen kuvan otin huhtikuun 7. päivä eli kuvia pitäisi olla 80, jos joka päivä kuvan olisi ottanut. No minulla on tällä hetkellä 45 eli yli puolina päivistä olen kuvan saanut. Haasteella on nettisivut, jos jotain kiinnostaa lukea siitä enemmän. Haaste on viety moneen maahan, joten sivu on käännetty monelle kielelle, löytyy myös suomen kielisenä. Tähän voin laittaa joitain minun ottamia kuvia, kaikkia en jaksa enkä viitsi, koska ne paljastaisivat minusta liikaa. Ei ole hohdokkaita, niissä on paljon ruoka- ja dvd-kuvia, mutta tämän haasteen ideana onkin, että ne ovat aitoja eikä tekaistuja kuvia, jotka saisivat muut kadehtimaan loisteliasta elämää.. En varmaan koskaan saa tätä haastetta päätökseen, mutta olen tyytyväinen jo siihen, jos puoleen väliin pääsen :)

 

Tästä pirtelö-kuvasta haaste alkoi; menin koulukaverini jälkeen hesburgeriin ja koska hän otti kuvan pirtelöstä, niin otin minäkin. Mango-banaani <3

 

Pienistä asioista voi olla iloinen: hävitin vanhan huulirasvani ja tietenkin juuri silloin sitä olisi tarvinnut. Muutaman päivän päästä kerkesin käymään onneksi kaupassa ja sain samanlaisen tilalle :) Oikeanpuoleisessa kuvassa kummilapseni kaksivuotis syntymäpäivälahja.

 

Luontokuvia. Mukana kevään ensimmäinen kerta, kun pyöräilin kouluun huhtikuun loppupuolella.

Rakkaat kissani. He ilahduttavat minua jokaisena päivänä, tässä niistä muutama kuva. Yhtenä aamuna saimme vierailevan kisun parvekkeellemme käymään :D

Leffailta ystävän kanssa. Koulukaverin kanssa kävimme ennen koulua aamulla syöttämässä sorsia. Lokkeja lopulta enemmän kuin sorsia ja hieman viileää oli, mutta silti mukavaa :)

Hevosryhmässä hoitamani hevonen, joka kuvassa on tiineenä, noin 10 kuukaudella. Kasvissosekeittoa, johon rakastuin ensimmäisellä osastojaksollani.

Ennen en ole uskaltanut käyttää hajusteisia suihkusaippuoita, koska ihoni on hieman herkkä. Nyt vihdoin kokeilin ja ei ollut ongelmia :) Kissamagneetteja joissa lukee "Ihmiset, jotka eivät pidä kissoista, olivat luultavasti hiiriä edellisessä elämässään" ja " Kissat eivät ole koko elämämme, mutta ne tekevät elämästämme kokonaisen" :D Huhti-toukokuun vaihteessa liityin vihdoin SPR:n kuukausilahjoittajaksi. Olen miettinyt sitä jo kauan, mutta nyt vasta sain aikaiseksi niin tehdä. Ihanaa välillä tehdä hyvää muille, vaikka useimmiten olisikin vain harmiksi toisille.

Tortillat <3 Valokuva-albumi, jonka tilasin netistä. Teetin kuvia, joiden koko 11x15, joille ei ole monenlaisia albumeita saatavilla. Tuo onneksi miellytti minua tarpeeksi. Viimeisessä kuvassa äitienpäivälahja, äitini lempiharrastus on palapelit, kuten kuvasta ehkä voi päätelläkin :D

H&M:ssä on kauan ollut kyseisen paita myynnissä, mutta ei koskaan minulle sopivaa kokoa. Nyt sattumalta yhden kappaleen löysin :) Harmaa lyhyt neuletakki on ollut minulla kauan, mutta jo hyvin pitkään kadoksissa kotona, kunnes nyt taas löysin sen. Pelastukseni todella lämpiminä päivinä! Ja viimeiseksi teho-osasto, jota olen nyt alkanut katsoa :)

Tässä siis suunnilleen kuukauden kuvat, eivät ole järjestyksessä, mutta ei sillä niin väliä :)

Kiitokset kahdesta vuodesta!

Nyt on siis reilu kaksi viikkoa töitä takana ja olen viihtynyt! Mulla on kiva työpari, jonka kanssa eniten olen, toki kaikkien muidenkin kanssa työskentelen. Työtehtävät on mieluisia ja uudet ihmiset ihania! Voinnista en jaksa nyt puhua, sen voin sanoa, että aina töissä se on parempi kuin muulloin, sillä silloin pitää keskittää ajatukset sinne.

Mutta sitten otsikon viittaamaan aiheeseen. Näin polilla omahoitajaani viime viikon torstaina 12.6. Edellisellä kerralla hän sanoi, että hänellä on minulle jotain asiaa, jonka haluaa ennen lomaansa kertoa. Nyt hän sen sitten kertoi ja olinkin jo itse asiassa sen arvannut. Eli hän lopettaa työskentelyn tuolla poliklinikalla ja siirtyy muihin sairaanhoidon tehtäviin. Koska olin jo kerinnyt tuota ajattelemaan ja sulattelemaan, niin reagointini oli mielestäni aika rauhallinen. Toki olen surullinen, että hoitaja vaihtuu, mutta niin kuin hänellekin sanoin, kaksi vuotta on jo hyvä aika yhden hoitajan kanssa, sillä joskushan kuulee jollain vaihtuvan hoitaja useasti vuodessakin. Hoitajani aloittaa elokuun alussa uudessa työpaikassa, jolloin uusi hoitaja aloittaa kai tuolla. Vielä ei tiedetä kuka se on, ja siitä en itsekään jaksa vielä olla kiinnostunut. Kuhan se vain ei olisi mies. Nykyiselle hoitajalleni minulla on vielä kaksi aikaa, viimeinen aivan heinäkuun lopussa.

Totta kai minulle tulee häntä ikävä, sillä hän on ollut minulle todella hyvä hoitaja! Olen pystynyt häneen luottamaan ja hänelle kertomaan kaikista asioista, vaikka puhuminen aina onkin minulle vaikeaa. (Jos vielä muistatte sen huhtikuisen postauksen niistä viesteistä hänen kanssaan ja loukkaantumisesta, niin unohtakaa se! Reagointini oli silloin voimakas, mutta tuon kyseisen tekstin kirjoitin niin pian asian tapahtumisen jälkeen..) Tulen hoitajaani kiittämään ja toivon hänen oikeasti uskovan, että olen iloinen ja kiitollinen siitä, että hän on ollut hoitajani! Toivottavasti hän nauttii uudesta työstään, hän on mielestäni sopinut hyvin psykiatrian puolelle, mutta varmasti soveltuu hyvin myös perusterveydenhuollon puolelle!

 

 

 

Jos teillä on elämässänne ihmisiä kenestä välitätte ja kenestä olette kiitollisia, uskaltakaa sanoa se heille! Se ei ole teiltä mitään pois, vaan tuo ainoastaan toiselle hyvää mieltä! Pienet sanat kuten kiitos, huomion osoitukset tai muistamiset piristävät kummasti päivää! Koskaan ei tiedä mitä tulevaisuudessa tapahtuu, niin kannattaa kertoa, että välittää! En tarkoita, että sitä pitäisi joka päivä toitottaa, mutta vaikka edes välillä. Eikä siihen tarvita aina edes sanoja, eleetkin kertovat paljon..

Loma + työt

Loma alkoi siis tämän viikon tiistaina eli tämä päivä on viides loma päivä. Huomenna alkaakin sitten työt!! Jes, olen innoissani, koska tämä on ensimmäinen oman alan työpaikka! Harjoitteluja kolme takana, mutta eihän niitä voi laskea, kun palkkaa ei niistä saa :D

Hoitajani halusikin nähdä minut vielä ennen lomaansa, sanoo ettei halua meidän tapaamisessa olevan yli puolentoista kuukauden taukoa.. No hän joutuu olemaan puoli tuntia yliaikaa töissä, sillä pääsen sinne vasta 15.40. Hän kyllä sanoi ettei se haittaa ja onkin joskus sanonut heillä olevan tarvittaessa liukuva työaika. Aika on joskus kesäkuun puolessa välissä, mutta sitä en nyt jaksa miettiä, koska nyt keskityn työhön.

Toivottakaa tsemppiä, hieman jo jännittää, mutta hyvällä tavalla! :)
Ja hyvää kesää myös teille kaikille!!

 

Hoitosuunnitelma ja suhtautuminen

Keskiviikkona oli siis se hoitosuunnitelman teko. Meni siis paljon paremmin kuin uskoin! Alussa lääkäri kyseli taas nukkumisesta ja jaksamisesta mm. koulussa, mutta ei onneksi maininnut lääkkeitä sanallakaan koko keskustelun aikana! Ei siihen suunnitelmaan mitään kovin konkreettista kirjoitettu, vaan suunnitelmana on nyt alkaa miettimään syitä mistä paha oloni ja jaksamattomuus johtuu. Sillä kyllähän syyt tarvitsee tietää ennen kuin osaa mitään alkaa yrittää muuttaa..

Parasta tossa tapaamisessa oli kuitenkin lääkärin suhtautuminen ja olemus. Ei tullut hetkeäkään sellainen olo, että hän olisi suuttunut tai ärsyyntynyt minuun eikä jaksaisi puhua asioistani. Ja kivaa oli tietty myös se, ettei pakottanut lääkkeistä puhumaan ja näin ei myöskään selvinnyt se, etten ole lääkkeitäni syönyt. Hoitajani suhtautumisesta en oikein osaa sanoa mitään. Hän on aina toki asiallinen ja pidän hänestä, mutta silti jotenkin tuli tunne ettei hän kauheasti minua jaksa. Nyt on kyllä hyvä se, että näen hänet ensi viikolla kerran ja seuraavan kerran siitä vasta joskus heinäkuun puolen välin jälkeen. Minulla nimittäin on kesätöitä kesäkuu ja työaika on arkipäivisin niin, etten pääse siellä käymään. Hoitajallani puolestaan alkaa juhannuksena loma ja palaa töihin silloin heinäkuun puolessa välissä. Kesäkuussa en siis polilla käy kertaakaan, mutta 2.7. näen tuon lääkärin. Ehdotin tapaamista itse, sillä toki mielummin näen hänet kuin jonkun tuntemattoman hoitajan. Ja näin ei myöskään tule yli puolentoista kuukauden taukoa vaan ainoastaan noin kuukausi. Sekin aika pitkä, koska yleensä käyn tuolla kahden viikon välein (joskus viikottain, joskus 3vko välein) , mutta ei siis haittaa minua, kun on nuo kesätyöt! :) Ja nyt hoitajanikaan ei tarvitse vähään aikaan jaksaa minua, jos sitten lomansa jälkeen hän olisi unohtanut kuinka tyhmä mä olenkaan.. Mutta siis suuri suuri kiitos ihanalle lääkärilleni, joka ainakin jaksoi esittää välittävänsä, vaikka tunne ei olisikaan ollut aito! Hyvä välillä saada tuntea, että kelpaa edes jonnekin..

Anteeksi, että olen pettymys myös teille

Viime viikolla kävin siis kuukauden tauon jälkeen sen mun hoitajan luona. Alussa kysyi oliko minun vaikea tulla sinne johon sanoin ei. Hän sanoi miettineensä sitä, koska niistä aiemmista viesteistä jäi olo, että olin suuttunut. Sanoin etten ole suuttunut, sillä se on varmaan väärä sana, jolloin hän ehdotti pettymystä. Silloin sanoin etten tiedä ja että vaihdetaanko puheenaihetta, ei jaksa siitä puhua. En tiedä mitä olisin voinut sanoa, koska mikä se päälimmäinen tunne sitten ois ollut/on? Varmasti myös pettymys, mutta varmaan eniten loukkaantuminen. Mutta jos sitä ei ammattilaisena osannut viestistä päätellä, ni miks mä enää siitä sanoisin..Loppu ajan luin sitten sairaalatekstejäni, aivan lopussa kun olin tekemässä lähtöä hän kysyi millainen vointi on. Sanoin että ihan hyvä, johon ei kommentoinut mitään.

Seuraava aika ois ollut ensi viikolla koulun päätyttyä. Oltiin aikasemmin kuitenkin puhuttu siitä, että kun jostain syystä mulle ei olla hoidon alussa kaksi vuotta sitten tehty hoitosuunnitelmaa, niin se tulisi tehdä nyt. Ja siihen tarvitsee lääkärin mukaan. Hoitaja lähetti viime viikolla viestin, että aika olisi tiistaina 21.5. klo 9.00. Onneksi koulu alkaa vasta 10.00, niin kerkeän tuolla käymään, sillä koulusta en tuon takia pois olisi. Ei kyllä yhtään kiinnosta nähdä heitä molempia samaan aikaan, jos taas keskustelu menee niihin viesteihin ja lääkehoitoon ylipäätänsä. Mihin se kyllä tulee menemään, koska lääkkeet on osa suunnitelmaa. Nyt siis oon reilun kuukauden ollut ilman mitään lääkkeitä, mutta he eivät ole sitä kai huomanneet. Resepti ois siis pitänyt uusia myös kuukausi sitten jo. En haluaisi kertoa heille, että lopetin masennuslääkkeeni, mutta en myöskään viitsi valehdella, jos se tulee puheeksi. Tiedän vaan, että he ovat jo nyt minuun ärsyyntyneitä ja toivoisivat luultavasti minun häviävän sieltä, niin taas saavat yhden syyn lisää näin tuntea. En voi sille mitään ettei me olla samaa mieltä lääkkeitä koskevissa asioissa, mutta koska oon avohoidossa enkä osastolla, niin pakko ei ole mitään syödä mitä en itse halua. Se ehkä paras asia avossa ettei he voi pakottaa mihinkää. Mutta kurjaa se silti on, kun tietää tuottavansa pettymyksen.. Tietenkin olisi kiva, jos he edes sietäisivät minua, sillä vaikka olenkin loukkaantunut ns piilosyytöksistä, niin silti kunnioitan ja arvostan heitä, enkä todellakaan inhoa hoitajaani enkä myöskään lääkäriäni..

Saa nyt nähdä miten huominen menee, voihan se mennä paremminkin kuin luulen..Päivittelen tilannetta taas joku päivä..:)

Why don't I matter?

 

 

 

Alaspäin mennään, taas. Tänä vuonna meni paremmin sillon työssäoppimisen aikana helmi-maaliskuussa, mutta muina aikoina ei niin kehuttavasti. Nyt oon taas lähiaikoina huomannut kuinka paska ja turha ihminen mä oon. Ja en keksi tätä päästä, vaan pystyn lukemaan sen läheisistäni.

Ensinnäkin mun hoitaja ilmaisi siinä viestissään sen, ettei välitä siitä mitä mulle kuuluu. Ja toki se satutti, koska vaikka heitä ei oikeestikaan kiinnostais, niiden pitäis silti edes kysyä onko kaikki hyvin, sillä se on niiden työtä ja velvollisuus.

Ja sitten mun kaverit..hekään eivät jaksa musta välittää. En ole vissiin helmikuun alun jälkeen nähnyt kuin yhtä ystävääni, ja häntäkin varmaan siksi, että hän on äitiyslomalla eikä hänelläkään ole useita ystäviä. En ehkä itsekään ole kovin aktiivinen heidän suhteen enää, mutta olen kyllä ollut. Olen ehdotellut kahville menoa, elokuvissa käyntiä tai kyläilyä, mutta ei sitä kauaa jaksa olla yksin se joka ehdottelee ja vielä ilman tulosta. Kaikki vetoavat kiireisiin tai väsymykseen, mutta sekin on vain tekosyy. Ei aina voi olla niin kiire, etteikö esimerkiksi koulupäivän jälkeen kerkeisi kahvilla käymään. Ja vaikka oiskin kauhea kiire, niin ei sekään estäisi viestin laittamista, mutta parista ystävästä ei ole edes whatsapissa kuulunut reiluun kuukauteen.. Ystävä, kenet olen tuntenut jo yli 20 vuotta, on samassa koulussa kanssani, mutta eri alaa opiskelemassa. Aina siellä kun törmätään hän on ystävällinen ja juttelee. Kun viimeksi kysyin koska nähtäisiin, hän sanoi seuraavien kahden viikon olevan kiireisiä mutta sen jälkeen käy. Sanoin selkeästi, että laita mulle sitten viestiä, kun sulle kävisi. Nyt tuosta on mennyt varmaan kuukausi ja vieläkään ei ole mitään kuulunut. Myös muille olen sanonut, että ehdota sä millon nähdään tai tehdään jotain, mutta ei kukaan niin tee. Enää en siis ole kysellyt, koska sehän on vaan säälittävää ja noloa. Koska en ole mikään tyhmä, niin kyllähän tuosta voi jo päätellä etteivät he halua mua nähdä, kuin jos on pakko esim koulussa. Varmaan ovat miettineet päässään, että voi ei, taas toi kyselee, mitä voin vastata ja eiks toi jo ymmärrä..

Tiedättekö miten kivaa se olis, jos joku heistä kysyisi haluaisinko tänään mennä kahville tai muuta vastaavaa? Että he ehdottaisivat ilman pakottamista, että he haluaisivat viettää aikaa mun kanssa. Tai että kuinka kiva ois, kun on tulossa vaikka joku pyhä, vappu, juhannus ym, niin heillä kävis mielessä ajatus, että mitäköhän minä teen, haluisinkohan minä tehdä hänen kanssaan jotain.. Mutta ei käy, eikä heitä voi pakottaa, koska jokaisella on oikeus olla seurassa jossa viihtyy.

Mut sitä en ymmärrä, että miksi on näin? Oon luullu, että oon ihan mukava kaveri jonka seurassa on ihan kivaa. Mut kai tää johtuu siitä, että oon tällainen "mielisairas". Kuka sellasta jaksais, jos saa valita ne normaalit ystävät. Mut en mä mielestäni heidän niskaan mun psyykkistä pahaa oloa kaada. Joskus puhun muutamalle siitä kun ei jaksais tai miks oon näin huono ja sit oon puhunut niistä lopetusoireista. Toisille en puhu tällaisista mitään. Mut niillekin joille puhun, en yleensä sano sitä, että nyt ei jaksa, haluu vaan kuolla. Enkä koskaan ole sanonut, että voitko viettää mun kanssa aikaa, koska pelottaa mitä teen, jos oon yksin. En sano sellaista, koska se ois väärin heitä kohtaan, että joutuisivat kantaa huolta musta. Toki haluisin joinain hetkinä, että joku ois mun kanssa, mutta ei sitä voi pyytää, koska he kokisivat sen velvollisuutena ja pakkona.

Ei sillä, että kaipaisin kauheesti ystäviä. Oon ajatellut, että mulla ois 6 ystävää, jonka kanssa joskus viettää aikaa. Kahteen tutustunut ennen ala-astetta, kahteen ala-asteella, yhteen lukiossa ja yhteen nykyisessä koulussani. Lisäksi seurisporukkani, jonka kanssa nähdään välillä yhdessä. Näistä kuudesta tapaan siis nykyään yhtä. Lukiokaverini asuu toisella paikkakunnalla joten on ymmärrettävää etten häntä näe, mutta hän sentään laittaa joskus viestiä. Ja koulukaveriani näen tietty koulussa. Mutta kolmesta muusta ei kuulu mitään. En todellankaan jaksais monena päivänä viikossa heitä tavatakaan, mutta nykyään en näe viikkoihin ketään. Jos näkis edes yhtenä päivänä joku viikko jotain heistä, niin sekin olis kivaa. Et näkis heitä vaikka parin kuukauden välein..

Mutta pointtina tässä pitkässä tekstissä oli se, että oishan se kiva tietää, että joku välittää. Koska kun ei välitä itsestään ja pitää itseään tarpeettomana, niin onhan se ollut mukavaa, että joku on edes pitänyt susta, mutta nyt saa vaan vahvistusta niille omille ajatuksille. Ja koska oon itsetuhoinen ihminen, niin voitte ehkä arvata mitä mielessä sitten liikkuu. Mutta nyt on vielä koulua ja sen jälkeen kesätöitä kesäkuu, niin ei voi romahtaakaan. Eli aikaa saada näkökulmaa tähänkin asiaan ja lopettaa tää itsesäälissä rypeminen ennen kuin päivät on totaalisen tyhjiä.

And That's Who I Am part 3

Tässä kolmas ja viimeinen osa mun That's Who I Am-kuvista. Yhteensä näitä oli noin 100, osa samantyyppisiä keskenään, mutta jokainen kertoi jotain minusta. Toivottavasti näiden avulla olette saaneet hieman paremman käsityksen siitä, kuka minä olen :)