En jaksa enää yrittää

Nyt olen henkisesti niin loppu, etten jaksa enää edes yrittää skarpata. Haluaisin vain jäädä sänkyyn nukkumaan, vetämään peiton korville ja unohtavan tämän kaiken paskan elämän. Sillä huono olo on taas jatkunut vaikka kuinka kauan, eikä se tunnu loppuvan. Siksi olenkin nyt käytännössä luovuttanut. Mitä järkeä on yrittää tsempata, kun ei siitä ole hyötyä?  Päivästä toiseen sanon hoitajille, että kaikki on ok, vähän vain väsyttää.. Joskus he kyllä huomaavat oloni olevan huonompi, mutta eivät aina. Olen kyllä niin väsynyt tähän esittämiseenkin, haluisin vaan avoimesti sanoa heille, että nyt on paha olla. Haluaisin pystyä pyytämään apua, mutta jostain syystä se tuntuu mahdottomalta. Helpompaa olisi vain tappaa itseni. Ja siksi tällä hetkellä suurin toiveeni onkin se, että vierihoito loppuisi tai että saisin vapauksia.. Mutta niissä kai menee vielä aikansa, joten vielä en pysty tekemään mitään. Nyt sillä välin yritän vain esittää suht hyvävointista vaikka tekisi mieli huutaa, että antakaa mun olla, jättäkää mut rauhaan ja päästäkää mut pois tästä helvetistä!! Mutta nyt nukkumaan ja odottamaan huomista painajaista..

Aina ei tarvitse olla vahva

Hei taas!
Tässä kerron nyt vähän kuulumisia, kun en ole vähään aikaan jaksanut mitään kirjoitella.. Tosin ei ole kyllä oikein mitään kerrottavaa..

Toiset päivät sujuvat ihan hyvin, ja ikävät ajatukset pysyvät poissa. Toisina päivinä ei muu taas olekaan mielessä.. Keskiviikkona oli esimerkiksi todella huono päivä. Huono olo alkoi jo edellisenä iltana, mutta ei yön aikana lähtenyt pois. Aamulääkkeillä kävin, muun aamupäivän vietin sängyssä. Olisin ollut sängyssä varmaan koko päivän, mutta kahdentoista jälkeen hoitajat kiskoivat minut ylös sängystä. Hoitajat kyselivät miksi on noin huono olo, mutta en osannut sanoa oikein mitään. Olihan minulla paljon ikäviä asioita mielessä, kuten aiemmat itsemurhayritykset ja mummon sairaus.. Lääkärikin minua jututti, mutta hänellekin oli vaikea puhua.

Nyt keskiviikon jälkeisinä päivinä olen koittanut skarpata. Olen joko lukenut paljon tai pelaillut muiden kanssa. Mutta vaikka kuinka yritän unohtaa ikävät ajatukset, niin ne eivät unohda minua. Haluaisin taas vaan käpertyä peiton alle ja luovuttaa. Tänään oli kuitenkin hoitajakeskustelu, mikä auttoi vähäsen. Hän on minun omahoitajani, mikä on kiva, koska hänelle osaan ainakin jotenkin puhua ja kertoa olostani. Vaikka suurin osa toipumisesta on minun vastuulla, niin hän sanoi ihanasti, että he kyllä tukevat ja auttavat minua niin paljon kuin pystyvät. Silti haluaisin pärjätä omillani, ilman muiden apua. Mutta siitä huolimatta, on se kiva tietää, että aivan yksin ei tarvitse pärjätä ja että aina ei tarvitse olla vahva..