Pakotettu tauko

Nyt olen joutunut olemaan päivittämättä blogiani, koska lääkäri kielsi tämän kirjoittamisen. En kuitenkaan aio kokonaan lopettaa kirjoitusta, vaan kyselen lääkäriltä siihen lupaa, niin kauan kunnes luvan taas saan. Ja heti kun saan luvan, niin kertoilen taas kuulumisia. Siihen asti oikein hyvää kevättä kaikille!

Why am I still here?

Paska olo. Siis oikeesti.. Tänään yritin satuttaa itseäni, mutta hoitaja kerkesi väliin..Toivotonta. 

Mä oon aina halunnut ajatella, etten mä olisi luovuttaja, mutta nyt en enää tiedä. Ehkä onkin jo aika luovuttaa.. Sillä oon paska ihminen; muut joko häpeävät mua tai ovat mulle vihaisia.. En edes ajatellut hoitajaakin saattavan sattua, kun alan "riehumaan".. Nyt haluan vain vetää peiton pääni ylle ja unohtavan koko maailman ja tän paskan epäonnistuneen elämän! Ja niin taidan myös oikeasti tehdä, koska oon henkisesti niin loppu.. 

Before I Die

Pitkästä aikaa kuvapostaus... Netissä on kuvia, joissa kerrotaan asioita, mitä jotkut ovat halunneet tehdä ennen kuolemaansa. Ja niitä on paljon! Tallensin monia näistä kuvista ja nyt tänne laitoin osan niistä, jotka kuvastavat millainen haluaisin minusta tulevan tai mitä haluaisin tehdä. Puoletkaan näistä ei valitettavasti tuskin tule toteutumaan, mutta välillä on silti kiva unelmoida.. :)

Loputonta kärsimystä

Itkettää. Ahdistaa. Pelottaa. Väsyttää.

On niin huono olo, että toivoisin olevani kuollut, jotta ei tarvitsisi tuntea aina näin.
Mutta koska enhän pysty kuolemaan, niin joudun kestämään näitä ajatuksia. Ajatuksia itsensä satuttamisesta ja erilaisista keinoista, joilla pääsisi hengestään. Kypärä ja rajoitevaate estävät tällä hetkellä itseni vahingoittamisen (vaikkakin pystyin naarmuttelemaan), mutta nyt minulla on mennyt “paremmin”, niin varmaan pääsen näistä kohta eroon. Lainausmerkeissä paremmin, sillä hoitajat luulevat minulla menevän nyt paremmin, kun en ole mitään yrittänyt tehdä. Mutta se on vaatinut niin hirveästi minulta. On ollut pakko pakottaa itseni olemaan repimättä kypärää pois ja hakkaamasta päätäni seinään. Ja käyttää joka ikinen solukin minusta siihen, että en vain anna periksi ja luovuta. En haluaisi joutua esittämään, mutta vain niin pääsen hoidossani eteenpäin ja siten myös kuolemaan nopeammin. Mutta siihen menee vielä hetki, joten pystyn päivittämään vielä blogiani. Ja toivottavasti sitten paremmilla fiiliksillä ja ajatuksilla..

Mutta onko se edes aina niin, että itsemurha on luovuttamista?

Painajaisia

”There are many who don't wish to sleep for fear of nightmares. Sadly, there are many who don't wish to wake for the same fear.” - Richelle E. Goodrich

:

Painajainen. Niin tuttu asia jo lapsuudesta. Ero lapsuudessa nähtyihin painajaisiin on kuitenkin se, että silloin oli paikalla aina äiti, jonka luokse pystyi menemään ja joka lohdutti kunnes ei enää pelottanut. Nyt kun on aikuinen, niin se ei ole enää vaihtoehto. Nykyään painajaisista saattaa mainita jollekin, mutta niiden ei pitäisi jäädä vaivaamaan mieltä. Mutta entä jos painajaisia näkee joka yö? Minun unissa on muutama eri vaihtoehto, mutta sisällöltään ne ovat hyvin samanlaisia ja ahdístavia. Joka unessa minulle käy jotain pahaa, esimerkiksi että tipun korkealta tai hukun, minua jahdataan takaa tai olen eksynyt. Unissa myös minulle tutut ihmiset kääntyvät minua vastaan.

Siispä, joka ilta ennen nukkumaan menoa toivon, että en näkisi painajaisia sinä yönä. 

Mutta se toive ei ole toteutunut.

Joka ilta käydessäni nukkumaan esitän myös toisen toiveen; sen, että aamulla en enää heräisi seuraavaan päivään. Sekään toive ei ole toteutunut. 

Se toive saisi toteutua, koska kun aamulla herään, niin se on siirtymistä vain painajaisesta toiseen. Painajaisten ehkä yliluonnollisetkin tapahtumat ja paikat vaihtuvat osaston ympäristöön. Ja täällä kitumiseen. Sekä ahdistukseen. Ja odotukseen milloin tämä kaikki loppuu. Vaikka niin ”hyvin” täällä pidetään potilaista huolta, että kuolema tuntuu saavuttamattomalta. 

Enää en siis jaksa uskoa toiveisiin tai niiden toteutumiseen. 

Silti yhä jaksan toivoa painajaisteni loppuvan.