Ja mikä ihaninta on hänen suhtautumisensa minuun senkin jälkeen kun sai tietää taustani. Eilen tuli koulustani opettaja keskustelemaan tavotteista ja tapaamisen jälkeen juttelin hänen kanssaan hetken kahdestaan. Hän siis tiesi taustani jo aikaisemmin. Kysyin häneltä, onko mahdollista, että he työpaikalla potkivat minut sieltä pois, jos saavat tietää taustani. Opettaja ihmetteli mistä he saisivat sen tietää, sillä hän ei tiennyt viiltelyjäljistäni käsivarressa. (Työpaikalla on siis käytössä lyhythihaiset työpuvut) Kun sanoin että voivat nähdä käteni, opettaja käski näyttämään käteni hänelle ja kun sitä vastustelin, hän nappasi käteni ja käänsi sen. Juteltiin sitten siitä, kuinka rankkaa se on joutua salailemaan ja piilottelemaan kättäni ja pelkäämään koko ajan koska se nähdään, joten opettaja ehdotti, että kertoisimme ohjaajalleni.
Ensin en suostunut, mutta kun hän sanoi voivansa tulla minun mukaan ja kertoa sen, niin sitten tavallaan suostuin. Kun lähdimme etsimään ohjaajaani, sain jonkinlaisen paniikkikohtauksen ja haukoin vaan henkeäni ja tuntui kuin jalat olisivat pettäneet alta. Hieman rauhoituttuani pyysimme ohjaajan sitten kanssamme syrjään ja opettaja alkoi kertomaan hänelle. Sanoi vaan, että olen todella paniikissa ja pelkää sitä, että te näette mun käsivarren, jossa on jälkiä. Ohjaaja ei reagoinut tähän mitenkään pahasti vaan sanoi vaan että selvä. Opettaja ehdotti, että näyttäisin ohjaajallenikin käteni ja suostuin nopeasti sitä vilauttamaan ja selitin just, ettei siinä enää oikein kunnolla näy kun ne pari tikattua kohtaa. Mua alkoi siinä alussa vähän itkettää, koska olin niin peloissani ja jouduin sitten pyyhkimään silmiäni ja olin varmaan ihan punainen. Ohjaajani oli tuon keskustelun aikana todella ihana ja sanoi just ettei todellakaan potki mua sieltä tämän takia pois. Ja hän sekä opettaja molemmat rauhoittelivat mua. Tämän keskustelun jälkeen olikin mun kotiinlähdön aika, niin pääsin luikkimaan sieltä pakoon.
Tänään jännitti tulla töihin aika paljon, kun just hän oli mua ohjaamassa tänäänkin. Päivä sujui aivan normaalisti enkä huomannut hänen käyttäytyvän mitenkään erilailla mua kohtaan. Aika päivän lopussa oltiin kahdestaan, jolloin mun oli pakko varmistaa ettei hän ajattele musta mitään pahaa. Kysyinki että oonko hänen mielestään nyt hullu, johon hän onneksi vastasi että no en ole :) Sit just kerroin, että johtuu masennuksesta, minkä hän olikin arvannut, mutta halusin sen silti sanoa, ettei hän luulisi mulla olevan vaikka skitsofrenia yms. Ja sitte juteltii vielä pieni hetki. Hän sanoi tosi ihanasti, että tää ei tee minusta huonompaa työntekijää eikä suhtaudu muhun mitenkään eri tavalla, ei huonommin eikä paremmin. Halusin vielä kertoa hänelle, että oon ihan työkykyinen eikä tää masennus ole aiheuttanut mulle mitään toimintakyvyn laskua, vaan että potkin itseni aina liikkeelle ja en koskaan lintsaa tai mitään. Että ainoa mihin tää on vaikuttanut silleen, että voi näkyä mun työskentelyssä on se, että mun itsetunto ja itseluottamus on ihan nollassa ja että inhoan itseäni. Lopussa hän sanoi, ettei osaa mitään muuta sanoa, kun ei tunne minua, ja sanoinkin ettei hänen mitään tarvitsekaan sanoa ja yritin tuoda ilmi, että toi kaikki oli jo todellakin tarpeeksi, eikä olis tarvinnut kaikkea tuotakaan edes sanoa. Mutta oon silti iloinen, että käytiin nämä keskustelut, koska työskentely on hänen kanssaan nyt vapaampaa.
Mutta siis niin ihanaa, että hän on mun ohjaaja, koska nyt kun oon kaikki työntekijät siellä tavannut, niin hän on mun lemppari heistä! Ja just niin sopiva siihen työhön ja osaa opettaakin. Ja on mun suhteen kärsivällinen tai ei ainakaan hoputa mua vaikka mielessään ajatteliskin, vaan antaa mun tehdä omaa vauhtiani, koska luultavasti tajuaa sen, että ei ensimmäisillä kerroilla voi viel olla niin nopea, kun yrittää olla tosi huolellinenkin ja olla tekemättä virheitä.
Vaikka siis tää viikko on ollut aivan ihana, ni olihan toi alkuun aika raskasta, kun oli koko ajan sellainen tunne ettei osaa mitään ja hävetti hirveesti, kun ajatteli, että ne mun ohjaajat pitää mua niin huonona! Oon siis niin innoissani tosta työssäoppimisesta ja voisin vaan olla siel kaikki päivät aamut ja illat, mut aluksi oli samalla myös tunne, etten kehtaa sinne enää mennä, ku oon niin huono ja oon vaan riesa heille ja sellanen ulkopuolinen, jota ne ei edes halua sinne. Mut pikkuhiljaa nyt yritän unohtaa ton häpeämisen ja ajatella, että onhan siel muitakin opiskelijoita ollut ja he ovat tottuneet siihen. Ja hyvin melkeen kaikki mut siel otti vastaan, joten sen puoleen ei ole paha sinne mennä.
Ja kyl siis olenki oppinut jo paljon ja sujuuhan se paremmin kuin ekoina päivinä. Tulee vaan niin paljon sellaisia vinkkejä ja neuvoja ja tapoja tehdä asiat, että en koskaan kerralla kaikkea muista, mutta ehkä sit jossain vaiheessa. Onneksi on vielä kolme viikkoa tän viikon jälkeen jäljellä! Ärsyttävä vaan toi ensi viikon loma siinä välissä, tyhmä et toi jakso katkee kesken. Heh, voisin vaa salaa koululta mennä sinne lomallakin muutamana päivänä, mut ne työntekijät ei varmaan antais :D Mut onhan se hyvä nollata vähän päätä välillä ja keskittyä vaikka siihen kirjalliseen tehtävään, joka meidän on tehtävä harjottelun aikana.
Tällaisia kuulumisia mulla siis nyt, kerrankin jotain positiivista. Muuten vointi on sellanen aika samanlainen kuin aina, mut yritän unohtaa sen kaiken muun. Mun sairaanhoitajan näin viimeksi kaksi viikkoa sitten ja hän pyysi, että laitan heti viestiä kun oon saanut tietää mun vuoroja, mut en ole vaan jaksanut. Kai ensi viikolla pitäis ottaa yhteyttä ettei hän kerkeä huolestumaan. Jos nyt siis edes tajuaa, ettei musta ole kuulunut mitään.. Haluisin kai jotenki hetkeksi unohtaa ton kaiken "synkistelyn" ja olla kuin normaalitkin ihmiset, jotka ei ravaa psykiatrian polilla. Ja koska ei mulla edes ole mitään kerrottavaa, kun en ole kiinnittänyt vointiinikaan oikeastaan mitään huomiota, koska ajattelen melkeen koko ajan tuota paikkaa ja henkilöitä siellä, tai sitten keskityn johonkin tv-ohjelmaan tai olen kavereideni kanssa. Ja siis koska ei mulle ole sellasta tarvetta just nyt käydä siellä viikottain, sillä vaikka nukkuminen on vieläkin surkeeta, en ole karkeasti sanottuna tappamassa itseäni nyt, sillä haluan käydä tuon harjoittelun loppuun. Joten näillä mennään ja näillä pärjätään.
Ja lopuksi taas näitä kuvia ja sitaatteja joihin olen ihastunut :)
