Kamu!

Eläinaiheinen postaus taas tällä kertaa :)

Marsuja en saanutkaan, koska niitä ei ollut missään saatavilla. Mutta se ei haitannut, koska niiden sijasta sain kanin! Se tuli minulle eilen ja sen nimi on Kamu. Olen opiskellut jo paljon kanien ruokavaliosta ja muista hoidollisista asioista. Parasta on, että Kamu on jo hieman rohkaistunut tuloon verrattuna, ja jo tänään voin kokeilla silittää häntä ja ottaa syliin! :)

Näin vaan se olotila voi muuttua. Nyt olen jo koko päivän ollut iloinen, ei paljoa huonoja ajatuksia. Eli suuri kiitos siis tämän sairaalan henkilökunnalle! Ihanaa, että he halusivat piristää minua, ja siinä kyllä onnistuivat! :)

Kamu <3

Kauan sitä kestikin..

Ei se hyvä olokaan kauaa kestänyt.. Tai ei nyt täysin huono olo ole, mutta hieman ahdistaa ja ikävät ajatukset pyörivät päässä. Tänään olen yrittänyt pitää itseni mahdollisimman kiireisenä, jotta noille ajatuksille ei olisi jäänyt aikaa. Ja osittain olen onnistunut, esim. pelaillessa erästä peliä hoitajien kanssa.

Mutta nyt iltaa kohden olo on huonontunut huomattavasti. On jälleen todella voimakas tarve päästä satuttamaan itseäni, mutta vierihoidossa kun olen, niin siihen en pysty.  En tiedä voiko näin sanoa, mutta sanon nyt kuitenkin; haluaisin niin päästä viiltelemään. Muutenkin ajatukset pyörivät vain itsensä satuttamisessa. Ja itsemurhassa. Mutta siitä voin olla ylpeä, että onnistuin nämä ajatukset pitämään salassa eikä hoitajat huomanneet huonoa oloani, koska onnistuin peittämään sen niin hyvin!

Kuitenkin kun niitä ajatuksia on päivittäin, niin olen jo melkein kyllästynyt niihin. Sillä päivästä toiseen ne ovat niin samanlaisia; Miten saan itseni hengiltä, kun olen sairaalassa. Tai miten pääsisin mahdollisimman nopeasti täältä pois tai vähintäänkin pois vierihoidosta. Vierihoito jos loppuisi, niin olisi hyvät mahdollisuudet onnistuakin. Ja vaikka kaikki aina sanoo, että itsemurha on itsekästä, niin itse en jaksa enää niin ajatella. Koska tämä kipu ja ahdistus ja loputon hyödytön yrittäminen ei mene pois enkä enää jaksa niitä..

Ja lopuksi vielä pieni katsaus marsuista..Niitä en vielä varmaan ainakaan vähään aikaa saa, koska ensin pitää varmistaa ettei kukaan ole allerginen ja sitten pitää vielä myös tietenkin löytää ne.. Marsut varmasti toisivat minulle iloa, mutta samalla on myös vähän epävarma olo. Ja pelottaa, että henkilökunta luulee, että koen jonkinlaisen ihmeparantumisen niiden ansiosta. Toivottavasti koenkin, mutta nyt ainakin on vielä niitä huonojakin oloja, vaikka marsuista olemmekin jutelleet. Ja en ole edes varma kannattaako minulle edes antaa marsuja, sillä en varmaan osaa hoitaa niitä oikein ja taas kokisin epäonnistumisen… Mutta saa nähdä mitä tapahtuu..

Tällaista tänään, toivottavasti huomenna taas parempi päivä eikä vain teeskennellessä sellaista. Nyt hyvää viikonlopun jatkoa kaikille!

Huono olokaan ei ole ikuista

Tänään aamupäivä meni samalla lailla kuin moni päivä on nyt mennyt; väsyneenä ja voimattomana. Sitten tuli kuitenkin asia, joka sai minut piristymään. Elikkä, lääkärit kävivät jututtamassa minua ja miettivät sellaista, että saisin oman marsun huoneeseen!! Se ei ole vielä varmaa, mutta idea sai minut iloiseksi, ja nyt vaan toivon, että siihen saisi luvan. Katselin jo innokkaasti häkkejä yms tarvikkeita netistä, ja mietin jo nimiäkin.. Nyt vaan yritän olla innostumatta liikaa, koska jos se kielletään vaikka allergisista syistä, niin en pety sitten liikaa. Ensi viikolla kuulen siitä varmaan lisää.
Muutenkin tämä päivä on ollut ihan mukava, olen pelaillut toisten potilaiden kanssa, ja eräs hoitajista järjesti bingon, josta voitin hoitoaineen! Nyt vaan toivon, että tämä hieman parempi olo jatkuisi vielä pitkään.
Tällaisia kuulumisia siis tänään, kirjoittelen joku päivä taas lisää.

Tilannepäivitys

Nyt on taas tullut melkein 4 kuukautta siitä, kun viimeksi postasin.. Aluksi se johtui siitä, kun blogin pitäminen kiellettiin minulta.. No nyt en tiedä mikä tilanne on nyt, mutta postaan siitä huolimatta. Toinen syy siihen, että oli näin pitkä tauko on se, että unohdin kokonaan pitäväni tätä blogia. Siitä syytän sähköhoitoa, joka minulla oli nyt keväällä. Monta kertaa kävin siellä, mutta sitten se lopetettiin, koska siitä ei ollut havaittavissa apua, ainoastaan muisti vaan heikkeni. Ja se heikkeni myös paljon, en muista keväästä juuri mitään.. Nyt omahoitajani ottivat tämän kirjoittamisen esille, jolloin sain taas idean kirjoittaa. En vaan harmikseni muista olenko koskaan kertonut heille blogin nimeä tai näyttänyt joitain kirjoituksia, mutta eihän se toisaalta haittaa. Samoja ajatuksia jaan usein heidänkin kanssa. 

Muuten  ei ole paljoa kerrottavaa.. Voinnissa ei ole mitään uutta tapahtunut. Välillä on hyviäkin hetkiä, harvoin ehkä hyviä kokonaisia päiviäkin, mutta ei usein. Joka päivä on edelleen niitä negatiivisia ja suicidaalisia ajatuksia .. Ja vierihoito on vieläkin, samoin kuin kypärä ja rajoitevaatekin.. Niistä toivottavasti pääsen pian eroon. Lääkitykseenkään ei hirveästi ole tullut muutoksia, mutta ei niistä ole huomattavaa apuakaan ole ollut.. Se hyvä puoli on kuitenkin se, että enää en tarvitse Tenoxia nukahtamiseen, vaan nyt riittää pelkkä melatoniini! 

Ja jos jotain muutakin positiivista pitää sanoa, niin nyt olen kehittynyt siinä hieman, että osaan puhua olostani paremmin hoitajille. Vieläkään en kyllä ole oppinut sitä, että menisin itse sanomaan pahasta olostani heille. Nyt hoitajat kyllä tuntevat minut jo niin hyvin, että he yleensä aina huomaavat milloin vointini heikentyy. Silloin he yleensä suosittelevat tarvittavaa lääkettä ja keskustelevat kanssani. Tarvittavan lääkkeen suostun yleensä ottamaan, koska ei siitä haittaakaan ole. Yleensä yritän kuitenkin aina piilotella huonoa oloa, että en joutuisi lääkettä ottamaan.. Välillä sitä tulee otettua päivittäin, mikä vähän hävettää ja ärsyttää..

Ja jos häpeämisestä puhutaan, niin toinen asia, joka sen tunteen tuo, on vierihoito. Se on kestänyt jo noin 9 kuukautta, mikä on todellakin liian pitkä aika. Ymmärrän toisaalta sen, että näin he varmistavat turvallisuuteni, mutta silti hävettää olla niin vaivaksi. Ja lisäksi minulla on todella syyllinen olo enkä tajua miten voin olla näin epäonnistunut!! Olen ensinnäkin vieläkin sairaalassa, vaikka minun pitäisi jo pärjätä omillani. Ja en mielestäni edes ansaitse apua, koska olen niin turha ihminen ja huono potilas. Nyt olen ollut sairaalassa jo kaksi vuotta, ja siltikään en ole vielä parantunut. Jumitan aina vaan tässä samassa olossa ja teoissa ja toiveissa, jotka eivät vastaa henkilökunnan odotuksia. Olen ihan varma, että hekin ovat jo kyllästyneet minuun, mutta eivät vaan voi sanoa sitä minulle.. Siksi en aina halua puhua huonosta olostani heille, koska tunnen olevani vaivaksi.

Täällä on kylläkin mielestäni niin hyvä henkilökunta, joka jaksaa panostaa hoitoon enkä todellakaan hauku heitä! Omahoitajani ovat mahtavia, heidän kanssaan on helppo jutella. Ja niin myös monen muun hoitajan kanssa. Haluisin vaan ilahduttaa heitä sillä, että hoito etenisi eikä aina vaan pysytä samoissa ongelmissa päivästä toiseen..

Sen lisäksi, että olen huono ja epäonnistunut potilaana, niin olen epäonnistunut myös monessa muussa asiassa.  Esimerkiksi olen huono tytär. Ennen sairaalajaksojani olin hyvä koulussa ja kävin seurakunnan toiminnoissa, ja sitten yhtäkkiä kaikki se loppui ja minusta tuli mielisairaalan potilas. Äiti häpeää sitä paljon, ja siksi kukaan meidän suvusta ei tiedä sairaudestani. Ei meillä kovin läheiset välit kaikkiin sukulaisiin ole, sillä vaikka olen nyt kaksi vuotta ollut pois kotoa enkä ole ollut yhteydessä heistä kehenkään, niin eivät he edes ole minusta pahemmin kyselleet. Ja kun joku kysyi, niin äiti kehitti sellaisen tarinan, että olen Helsingissä töissä ja että minä seurustelen, siksi minua ei pahemmin ole näkynyt.. Se ei ole niin kivaa, että pitää valehdella, mutta en minäkään halua kaikkien tästä tietävän.. 

Hyvin usein minulla on sellainen olo, että en jaksa edes yrittää parantua, sillä sen yrittämiseen on mennyt jo niin kauan, eikä muutosta ole tapahtunut. Olen myöskin pilannut kaiken; koulu jäi kesken, ystävät hylkäävät, vanhemmat häpeävät.. Olen siis yksinkertaisesti epäonnistunut kaikessa, ja siksi en vaan jaksa.. Olen taistellut jo kauan ja yrittänyt pysyä vahvana, mutta en oikein enää jaksa. Haluan vain käpertyä peiton alle ja unohtaa kaiken..