Elikkäs moi vaan! Oon reilu parikymppinen tyttö etelä-suomesta. Koskaan en oo ollu mikään hyvä kirjoittaja ja suoraan sanottuna vähän ihmettelenkin miksi aloin tätä blogia kirjoittamaan. Yritän siis kertoa mun taustoista ja tämän hetkisestä elämästä. Tän ei ole tarkotus olla mikään itsesääli kertomus, vaan kuvaus mitä mun elämässä on tapahtunut. Tulen myös kirjoittamaan niistä hyvistä asioista, eli ei siis pelkkää angstausta. Toivon, että jos jollain on samanlaisia kokemuksia kuin mulla, niin he saisivat lohtua siitä etteivät ole yksin näiden asioiden kanssa. Myös omia tarinoita tai fiiliksiä ym. kommentteja voi kirjoittaa.. :)
Jos sitten muutamalla sanalla kertois lapsuudesta ja nuoruudesta. Olin 1,5-vuotias, kun mun vanhemmat eros. Siitä asti oon asunut äidin kanssa kahdestaan, mutta isä on ollut paljon mun elämässä mukana. Ne on äidin kanssa vieläkin hyviä ystäviä. Lapsuus sujui ihan hyvin, normaalia touhua, oli paljon kavereita ja hyviä muistoja. Mutta sitten nuoruusiässä kaikki alkoi muuttumaan.
Olin silloin muistaakseni 14-vuotias, 8-luokalla. Tuli ongelmia kavereiden kanssa ja itsetunto tippui maahan. Herkkä kun oon, niin otin kaiken niin vakavasti. Noh, pahaa oloani ja masennustani en osannut järkevästi purkaa, vaan aloin viiltelemään. Ensimmäistä kertaa kun viiltelin, niin en muista enää kunnolla. Enkä syitä miksi aloitin. Muistan, että pitkään sanoin itselleni, että siihen touhuun en ainakaan lähde mukaan, mutta toisin vain kävi.. Aluksi se oli todella pientä, tuskin jälkiäkään jäi näkyviin. Siitä kuitenkin muodostui mulle tapa ja pian viillot muuttuivat syvemmiksi. Ei koskaan kuitenkaan liian syviksi, sillä en halunnut kenenkään saavan tietää.
Muutama vuosi meni samalla tavalla asioita piilotellen, mutta vähitellen kaverit sai tietää. Olin varmaan 17-vuotias kun aloin juttelemaan asiasta seurakuntani nuorisotyöntekijälle. Puoli vuotta meni ennen kuin sain kerrottua, mutta lopulta näytin hänelle vain käteni. Hän halusi viedä minut erityisnuorisotyöntekijän juttusille ja lopulta suostuin, koska hänkin oli jo tuttu omasta rippikoulustani. Tällöin olin jo onneksi täyttänyt 18, koska muuten hän olisi kertonut vanhemmilleni. Erityisnuorisotyöntekijä tiesi paikan, jossa voi käydä juttelemassa muutaman kerran ja kartoittaa avun tarve. Kävin sitten psykologin luona juttelemassa noin viisi kertaa, mutta lopussa ilmoitin etten halunnut jatkopaikkaa. Jälkeenpäin ajatellen se oli virhe, sillä asiat kääntyivät sen jälkeen huonompaan.
Olin silloin 18-vuotiaana harkinnut puoliksi tosissaan itsemurhaa, joka sitten jäi vain kirjeiden kirjoittamiseen ja kävelyyn eräälle kalliolle. Siitä meni reilu vuosi aikaa, kun sama ajatus alkoi pyöriä mielessä uudestaan, nyt tosin olin kokonaan tosissani. Syksy meni siinä parempia kirjeitä kirjoitellessa, kipulääkkeitä ja veistä ostaessa. Päädyin eräänä iltana menemään samalla kalliolle, jossa sitten söin pari paketillista lääkkeitä ja viilsin ranteeni auki. Yritin samaa toiselle kädelle, mutta kylmyyden ja lääkkeiden ja ahdistuksen vuoksi se epäonnistui. Säikähdin ja lähdin hakemaan apua seurakunnasta. Siellä oli työntekijöitä, joista kanttorimme lähti viemään mua päivystykseen. Siellä mut sitten tikattiin ja mun kauhukseni se sanoi, että laittaa lähetteen psykiatriselle osastolle. Luulin, että pääsen sieltä seuraavana aamuna pois, joten suostuin lähtemään.. Noh, sanotaan että se yksi yö muuttuikin vähän pidemmäksi aikaa kun kuvittelin..
Tässä olikin jo näin paljon tarinaa ensimmäiseksi kerraksi, seuraavalla kerralla jatkan tästä :) Kiitokset lukemisesta!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti