Kai mä oon sit sairas..

Torstainen keskustelu sen mun sairaanhoitajan kanssa meni ihan hyvin, vaikka ei ollutkaan kovin mukava. Koitin sanoa sille, että mulle kuuluu ihan hyvää, väistelin sen kysymyksiä parhaan taitoni mukaan. Mutta sitten se kysyi olenko viillellyt. En tiennyt mitä sanoa enkä kehdannut katsoa häntä. Hän sitten arvasi siitä. Olin jostain syystä nolona enkä suostunut asiasta mitään enempää puhumaan. Tunsin kai syyllisyyttä, ikään kuin olisin pettänyt hänen oletuksensa minua kohtaan. Koitin sanoa, että eihän tää nyt mikään iso juttu ole, ihan normaalia mulle. Hän vastasi, että sulle on joo normaalia, mutta tekeekö terveet ihmiset näin? En jaksanut puolustautua, sanoin vaan, että kai mä oon sit sairas.

Nyt on ollut viisi päivää ilman viiltelyä. Joudun osittain rajoittamaan sitä siitä syystä, että asun edelleen äitini kanssa. Tarkoitus on muuttaa omilleni heti kun valmistun ja saan työpaikan. Mutta nyt tällä hetkellä voin siis viillellä vain silloin kuin äiti on poissa tai silloin kun ei ole pelkoa siitä, että se näkee mun jäljet esimerkiksi saunassa. Joka päivä kuitenkin tekee mieli viillellä ja on itsetuhoisia ajatuksia muutenkin. Oon siitä onnellinen, että se minun sairaanhoitaja ei kysynyt kuolema-ajatuksista, en olisi halunnut kertoa mutta en myöskään valehdella.. Täällä kai voin myöntää, että myös niitä on taas ollut, mutta ajatuksen tasolle ne vielä toistaiseksi jäävät..