Who would love a girl who self harm?

Vietin eilen kaveriporukalla pikkujouluja. Oli kiva nähdä heitä pitkästä aikaa, mutta tunsin ensimmäiset kolme tuntia olevani ulkopuolinen.. He juttelivat kaikista tyypeistä, joista en ollut ennen kuullutkaan. Ja sitten keskustelu kääntyi poikiin ja seurusteluun. Puhuivat vaan, että eivät ymmärrä mitä ovat joskus nähneet ihastuksissaan tai exissään, kuinka nyt heillä on ainakin parempi maku. Ja kun yksi heistä seurustelee, niin hänen parisuhdettaan sitten purettiin, kuinka he ovat niin söpö pari ja tehdyt toisilleen. Ja kyllähän he ovatkin, en sitä kiellä. Mutta aloin miettimään omaa elämääni.. En ole vieläkään oikeasti seurustellut, muutaman pojan kanssa olen käynyt ulkona, mutta he ovat aina olleet minulle enemmän kavereita kuin poikaystävämateriaalia.. Ja nyt en usko minulla olevankaan mitään mahdollisuuksia löytää ketään, kuka haluaisi minut, sillä:

Jos joskus nimittäin jonkun tapaisin, en alussa haluaisi kertoa kaikkia taustojani (masennusta, itsetuhoisuutta, osastohoitoja..) En kuitenkaan haluaisi valehdellakaan, joten jossain vaiheessa varmasti kertoisin. Ja silloin luulen, että se suhde olisi siinä. Ei kaikki varmaan siitä välittäisi, mutta tuskin löytäisin juuri sitä, jonka mielestä se ei olisi ongelma.. Mutta onneksi on ystäviä, jotka eivät ole minua hylänneet sairaudestani huolimatta! Heidän avullaan minä jaksan jatkaa eteenpäin <3
 

”Ystäväsi huolehtii

kun askelees on hatarat

Elämässä pitää kii

jos sen päältä putoat”

 

Onko kenelläkään teistä kokemuksia siitä, miten toiset ovat suhtautuneet saadessaan tietää jonkinlaisista ongelmista? Onko mahdollisuutta löytää onnea ollessaan rehellinen?