Tilannepäivitys

Nyt on taas tullut melkein 4 kuukautta siitä, kun viimeksi postasin.. Aluksi se johtui siitä, kun blogin pitäminen kiellettiin minulta.. No nyt en tiedä mikä tilanne on nyt, mutta postaan siitä huolimatta. Toinen syy siihen, että oli näin pitkä tauko on se, että unohdin kokonaan pitäväni tätä blogia. Siitä syytän sähköhoitoa, joka minulla oli nyt keväällä. Monta kertaa kävin siellä, mutta sitten se lopetettiin, koska siitä ei ollut havaittavissa apua, ainoastaan muisti vaan heikkeni. Ja se heikkeni myös paljon, en muista keväästä juuri mitään.. Nyt omahoitajani ottivat tämän kirjoittamisen esille, jolloin sain taas idean kirjoittaa. En vaan harmikseni muista olenko koskaan kertonut heille blogin nimeä tai näyttänyt joitain kirjoituksia, mutta eihän se toisaalta haittaa. Samoja ajatuksia jaan usein heidänkin kanssa. 

Muuten  ei ole paljoa kerrottavaa.. Voinnissa ei ole mitään uutta tapahtunut. Välillä on hyviäkin hetkiä, harvoin ehkä hyviä kokonaisia päiviäkin, mutta ei usein. Joka päivä on edelleen niitä negatiivisia ja suicidaalisia ajatuksia .. Ja vierihoito on vieläkin, samoin kuin kypärä ja rajoitevaatekin.. Niistä toivottavasti pääsen pian eroon. Lääkitykseenkään ei hirveästi ole tullut muutoksia, mutta ei niistä ole huomattavaa apuakaan ole ollut.. Se hyvä puoli on kuitenkin se, että enää en tarvitse Tenoxia nukahtamiseen, vaan nyt riittää pelkkä melatoniini! 

Ja jos jotain muutakin positiivista pitää sanoa, niin nyt olen kehittynyt siinä hieman, että osaan puhua olostani paremmin hoitajille. Vieläkään en kyllä ole oppinut sitä, että menisin itse sanomaan pahasta olostani heille. Nyt hoitajat kyllä tuntevat minut jo niin hyvin, että he yleensä aina huomaavat milloin vointini heikentyy. Silloin he yleensä suosittelevat tarvittavaa lääkettä ja keskustelevat kanssani. Tarvittavan lääkkeen suostun yleensä ottamaan, koska ei siitä haittaakaan ole. Yleensä yritän kuitenkin aina piilotella huonoa oloa, että en joutuisi lääkettä ottamaan.. Välillä sitä tulee otettua päivittäin, mikä vähän hävettää ja ärsyttää..

Ja jos häpeämisestä puhutaan, niin toinen asia, joka sen tunteen tuo, on vierihoito. Se on kestänyt jo noin 9 kuukautta, mikä on todellakin liian pitkä aika. Ymmärrän toisaalta sen, että näin he varmistavat turvallisuuteni, mutta silti hävettää olla niin vaivaksi. Ja lisäksi minulla on todella syyllinen olo enkä tajua miten voin olla näin epäonnistunut!! Olen ensinnäkin vieläkin sairaalassa, vaikka minun pitäisi jo pärjätä omillani. Ja en mielestäni edes ansaitse apua, koska olen niin turha ihminen ja huono potilas. Nyt olen ollut sairaalassa jo kaksi vuotta, ja siltikään en ole vielä parantunut. Jumitan aina vaan tässä samassa olossa ja teoissa ja toiveissa, jotka eivät vastaa henkilökunnan odotuksia. Olen ihan varma, että hekin ovat jo kyllästyneet minuun, mutta eivät vaan voi sanoa sitä minulle.. Siksi en aina halua puhua huonosta olostani heille, koska tunnen olevani vaivaksi.

Täällä on kylläkin mielestäni niin hyvä henkilökunta, joka jaksaa panostaa hoitoon enkä todellakaan hauku heitä! Omahoitajani ovat mahtavia, heidän kanssaan on helppo jutella. Ja niin myös monen muun hoitajan kanssa. Haluisin vaan ilahduttaa heitä sillä, että hoito etenisi eikä aina vaan pysytä samoissa ongelmissa päivästä toiseen..

Sen lisäksi, että olen huono ja epäonnistunut potilaana, niin olen epäonnistunut myös monessa muussa asiassa.  Esimerkiksi olen huono tytär. Ennen sairaalajaksojani olin hyvä koulussa ja kävin seurakunnan toiminnoissa, ja sitten yhtäkkiä kaikki se loppui ja minusta tuli mielisairaalan potilas. Äiti häpeää sitä paljon, ja siksi kukaan meidän suvusta ei tiedä sairaudestani. Ei meillä kovin läheiset välit kaikkiin sukulaisiin ole, sillä vaikka olen nyt kaksi vuotta ollut pois kotoa enkä ole ollut yhteydessä heistä kehenkään, niin eivät he edes ole minusta pahemmin kyselleet. Ja kun joku kysyi, niin äiti kehitti sellaisen tarinan, että olen Helsingissä töissä ja että minä seurustelen, siksi minua ei pahemmin ole näkynyt.. Se ei ole niin kivaa, että pitää valehdella, mutta en minäkään halua kaikkien tästä tietävän.. 

Hyvin usein minulla on sellainen olo, että en jaksa edes yrittää parantua, sillä sen yrittämiseen on mennyt jo niin kauan, eikä muutosta ole tapahtunut. Olen myöskin pilannut kaiken; koulu jäi kesken, ystävät hylkäävät, vanhemmat häpeävät.. Olen siis yksinkertaisesti epäonnistunut kaikessa, ja siksi en vaan jaksa.. Olen taistellut jo kauan ja yrittänyt pysyä vahvana, mutta en oikein enää jaksa. Haluan vain käpertyä peiton alle ja unohtaa kaiken..