”There are many who don't wish to sleep for fear of nightmares. Sadly, there are many who don't wish to wake for the same fear.” - Richelle E. Goodrich
Painajainen. Niin tuttu asia jo lapsuudesta. Ero lapsuudessa nähtyihin painajaisiin on kuitenkin se, että silloin oli paikalla aina äiti, jonka luokse pystyi menemään ja joka lohdutti kunnes ei enää pelottanut. Nyt kun on aikuinen, niin se ei ole enää vaihtoehto. Nykyään painajaisista saattaa mainita jollekin, mutta niiden ei pitäisi jäädä vaivaamaan mieltä. Mutta entä jos painajaisia näkee joka yö? Minun unissa on muutama eri vaihtoehto, mutta sisällöltään ne ovat hyvin samanlaisia ja ahdístavia. Joka unessa minulle käy jotain pahaa, esimerkiksi että tipun korkealta tai hukun, minua jahdataan takaa tai olen eksynyt. Unissa myös minulle tutut ihmiset kääntyvät minua vastaan.
Siispä, joka ilta ennen nukkumaan menoa toivon, että en näkisi painajaisia sinä yönä.
Mutta se toive ei ole toteutunut.
Joka ilta käydessäni nukkumaan esitän myös toisen toiveen; sen, että aamulla en enää heräisi seuraavaan päivään. Sekään toive ei ole toteutunut.
Se toive saisi toteutua, koska kun aamulla herään, niin se on siirtymistä vain painajaisesta toiseen. Painajaisten ehkä yliluonnollisetkin tapahtumat ja paikat vaihtuvat osaston ympäristöön. Ja täällä kitumiseen. Sekä ahdistukseen. Ja odotukseen milloin tämä kaikki loppuu. Vaikka niin ”hyvin” täällä pidetään potilaista huolta, että kuolema tuntuu saavuttamattomalta.
Enää en siis jaksa uskoa toiveisiin tai niiden toteutumiseen.
Silti yhä jaksan toivoa painajaisteni loppuvan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti