Why don't I matter?

 

 

 

Alaspäin mennään, taas. Tänä vuonna meni paremmin sillon työssäoppimisen aikana helmi-maaliskuussa, mutta muina aikoina ei niin kehuttavasti. Nyt oon taas lähiaikoina huomannut kuinka paska ja turha ihminen mä oon. Ja en keksi tätä päästä, vaan pystyn lukemaan sen läheisistäni.

Ensinnäkin mun hoitaja ilmaisi siinä viestissään sen, ettei välitä siitä mitä mulle kuuluu. Ja toki se satutti, koska vaikka heitä ei oikeestikaan kiinnostais, niiden pitäis silti edes kysyä onko kaikki hyvin, sillä se on niiden työtä ja velvollisuus.

Ja sitten mun kaverit..hekään eivät jaksa musta välittää. En ole vissiin helmikuun alun jälkeen nähnyt kuin yhtä ystävääni, ja häntäkin varmaan siksi, että hän on äitiyslomalla eikä hänelläkään ole useita ystäviä. En ehkä itsekään ole kovin aktiivinen heidän suhteen enää, mutta olen kyllä ollut. Olen ehdotellut kahville menoa, elokuvissa käyntiä tai kyläilyä, mutta ei sitä kauaa jaksa olla yksin se joka ehdottelee ja vielä ilman tulosta. Kaikki vetoavat kiireisiin tai väsymykseen, mutta sekin on vain tekosyy. Ei aina voi olla niin kiire, etteikö esimerkiksi koulupäivän jälkeen kerkeisi kahvilla käymään. Ja vaikka oiskin kauhea kiire, niin ei sekään estäisi viestin laittamista, mutta parista ystävästä ei ole edes whatsapissa kuulunut reiluun kuukauteen.. Ystävä, kenet olen tuntenut jo yli 20 vuotta, on samassa koulussa kanssani, mutta eri alaa opiskelemassa. Aina siellä kun törmätään hän on ystävällinen ja juttelee. Kun viimeksi kysyin koska nähtäisiin, hän sanoi seuraavien kahden viikon olevan kiireisiä mutta sen jälkeen käy. Sanoin selkeästi, että laita mulle sitten viestiä, kun sulle kävisi. Nyt tuosta on mennyt varmaan kuukausi ja vieläkään ei ole mitään kuulunut. Myös muille olen sanonut, että ehdota sä millon nähdään tai tehdään jotain, mutta ei kukaan niin tee. Enää en siis ole kysellyt, koska sehän on vaan säälittävää ja noloa. Koska en ole mikään tyhmä, niin kyllähän tuosta voi jo päätellä etteivät he halua mua nähdä, kuin jos on pakko esim koulussa. Varmaan ovat miettineet päässään, että voi ei, taas toi kyselee, mitä voin vastata ja eiks toi jo ymmärrä..

Tiedättekö miten kivaa se olis, jos joku heistä kysyisi haluaisinko tänään mennä kahville tai muuta vastaavaa? Että he ehdottaisivat ilman pakottamista, että he haluaisivat viettää aikaa mun kanssa. Tai että kuinka kiva ois, kun on tulossa vaikka joku pyhä, vappu, juhannus ym, niin heillä kävis mielessä ajatus, että mitäköhän minä teen, haluisinkohan minä tehdä hänen kanssaan jotain.. Mutta ei käy, eikä heitä voi pakottaa, koska jokaisella on oikeus olla seurassa jossa viihtyy.

Mut sitä en ymmärrä, että miksi on näin? Oon luullu, että oon ihan mukava kaveri jonka seurassa on ihan kivaa. Mut kai tää johtuu siitä, että oon tällainen "mielisairas". Kuka sellasta jaksais, jos saa valita ne normaalit ystävät. Mut en mä mielestäni heidän niskaan mun psyykkistä pahaa oloa kaada. Joskus puhun muutamalle siitä kun ei jaksais tai miks oon näin huono ja sit oon puhunut niistä lopetusoireista. Toisille en puhu tällaisista mitään. Mut niillekin joille puhun, en yleensä sano sitä, että nyt ei jaksa, haluu vaan kuolla. Enkä koskaan ole sanonut, että voitko viettää mun kanssa aikaa, koska pelottaa mitä teen, jos oon yksin. En sano sellaista, koska se ois väärin heitä kohtaan, että joutuisivat kantaa huolta musta. Toki haluisin joinain hetkinä, että joku ois mun kanssa, mutta ei sitä voi pyytää, koska he kokisivat sen velvollisuutena ja pakkona.

Ei sillä, että kaipaisin kauheesti ystäviä. Oon ajatellut, että mulla ois 6 ystävää, jonka kanssa joskus viettää aikaa. Kahteen tutustunut ennen ala-astetta, kahteen ala-asteella, yhteen lukiossa ja yhteen nykyisessä koulussani. Lisäksi seurisporukkani, jonka kanssa nähdään välillä yhdessä. Näistä kuudesta tapaan siis nykyään yhtä. Lukiokaverini asuu toisella paikkakunnalla joten on ymmärrettävää etten häntä näe, mutta hän sentään laittaa joskus viestiä. Ja koulukaveriani näen tietty koulussa. Mutta kolmesta muusta ei kuulu mitään. En todellankaan jaksais monena päivänä viikossa heitä tavatakaan, mutta nykyään en näe viikkoihin ketään. Jos näkis edes yhtenä päivänä joku viikko jotain heistä, niin sekin olis kivaa. Et näkis heitä vaikka parin kuukauden välein..

Mutta pointtina tässä pitkässä tekstissä oli se, että oishan se kiva tietää, että joku välittää. Koska kun ei välitä itsestään ja pitää itseään tarpeettomana, niin onhan se ollut mukavaa, että joku on edes pitänyt susta, mutta nyt saa vaan vahvistusta niille omille ajatuksille. Ja koska oon itsetuhoinen ihminen, niin voitte ehkä arvata mitä mielessä sitten liikkuu. Mutta nyt on vielä koulua ja sen jälkeen kesätöitä kesäkuu, niin ei voi romahtaakaan. Eli aikaa saada näkökulmaa tähänkin asiaan ja lopettaa tää itsesäälissä rypeminen ennen kuin päivät on totaalisen tyhjiä.