How Could I?

Tiedättekö sen tunteen, kun on jo ajatellut ettei ehkä olisikaan paljon toisia ihmisiä huonompi, kunnes sitten tapahtuu taas jotain joka muistuttaa, että tämä tunne on vain valhetta?

Mä

en

käsitä

kuinka

voin

olla

näin

PASKA

 

 

Noh, voin selittää miksi nyt taas näin. Jos olette lukeneet mun aiemman postauksen, niin tiedätte, että olen työssäoppimassa ja mulla on todella mahtava ohjaaja. Ja nyt menin sanomaan hänelle muutama päivä sitten jotain niin kamalaa ja väärää etten edes käsitä :/ Miksi miksi miksi? Hän on ollut mua kohtaan niin ihana ja kärsivällinen ja kannustava ja tukeva, ja sit ikään kuin kiittäisin häntä näin... Eli siis, viime viikonloppu oli ollut mulla hieman huonompi ja mulla olis sit ollu ke-to vapaata. Päätin sit mennä keskiviikkona kuitenkin töihin, koska pelkäsin, että muuten se paha olo tulee takaisin. No sit ku mun ohjaaja laski mun tunnit, niin sanoi niitä olevan liikaa ja käski mua pitämään to-pe lomaa. Yritin vastustella, mutta sitten lopussa kun tajusin ettei hän muuta mieltään, niin pelästyin ja ahdistuin ja tokasin, että "se on sitten sun syy", viitaten kai siihen jos tulee paha olo tai viiltelen, en edes ole varma.. Mut siis mitä, kuka voi sanoa noin? En mä ainakaan, mut niin vaan sanoin. Tajusin kyllä heti kun sen olin sanonut, että eiiiii ja toivoin ettei hän olisi sitä kuullut.. Mutta totta kai kuuli ja kysyikin miten noin sanon ja että se oli väärin sanottu. En kerennyt muuta sanoa kuin niin, koska hän lähti kotiin.

 

No olin sitten kotona kiltisti ton to-pe. Mut oli siis niin paha olla koko ton ajan eikä liittynyt mitenkään niihin yleisiin syihin miksi huono fiilis tulee, vaan pelkästään tohon lauseeseen. Mietin koko ton kaksi ja puoli päivää, kuinka oikeesti voin olla noin tyhmä ja tunteeton ihminen! Ja sit vaa mietin, että mun on pakko pyytää heti anteeksi kun hänet näen. No tänään olin hänen kanssaan töissä ja oisin halunnut heti aamulla hänen kanssaan jutella, mutta sitten en kehdannutkaan, koska hävetti niin paljon ja välttelin häntä. Vasta päivän lopussa, kun hän oli lähdössä kotiin, pysäytin hänet ja kysyin onko hän mulle vihanen. Hän vastasi ettei ole, mutta sanoi myös etten olisi niin saanut sanoa ja hän jäi sitä miettimään. Yritin kertoa hänelle kuinka pahoillani olen ja etten edes tarkoittanut sitä. Ja siis en oikeestikaan tarkoittanut! Vaikka oisin voinut kuinka huonosti tai oisin viillellyt paljonkin, en olisi siitä syyttänyt sitä etten saanut töihin tulla. Koska se ei ole ikinä kenenkään muun vika, ainoastaan mun.  Kysyin vähintään sen viisi kertaa onko hän mulle vihainen ja vaikka hän aina vastasi ettei ole ja kerran hymyilikin, jäi silti tunne että hän ei tarkoita sitä. Ja siis kyllähän mä ymmärrän, turha mun on tollasta edes kysyä, koska voisiko hän muka vastata, että kyllä hän joo on vihanen ja inhoo nyt mua? No joo ei voi, koska hän on sen verran huomaavainen ihminen ettei halua pahoittaa mun mieltä tai sit vaan pelkäs niin sanoa. Mut kyl mulle vois sanoa, totuus on aina parempi vaikka se satuttais.

 

Ja koska mulle saa olla vihanen ja hänen kuuluisikin olla mulle tosi vihainen, koska olenhan mäki! Vaikka hän antaisikin ton lauseen mulle anteeksi, niin itse en anna sitä koskaan itselleni anteeksi. Oon niin vihainen itselleni ja uskokaa vaan, oon kyllä rankaissut itseäni siitä ja rankaisen vielä niin monta kertaa kuin tuntuu, että tarvitsee.

 

Mut siis niin, taas jälleen kerran sanat petti mut ja en osannut mitään sanoa. Mitä mä voisin vielä sanoa? Sanoin anteeksi ja että olen pahoillani enkä tarkoittanut ja tiedän sen olleen todella väärin. Mut se ei riitä, koska kun katsoin häneen, niin näin sen inhon (ja ehkä pettymyksen??), ihan kuin hän olisi ajatellut että oon todella niin paska ja huono, mitä hän on alusta asti epäillytkin. Ja kyllähän hän sitten tavallaan sanoikin etten sovellu tähän ammattiin, minkä on sanonut jo kerran aiemminkin. Kauniilla tavalla hän on sen sanonut, ei toki noin suoraan, mutta tietenkin se silti satutti, mut ei siinä mitään uutta ole, koska niinhän mäki ajattelen ja tiedän monen muunkin ajattelevan. Toki kun sen kuulee sellaiselta ihmiseltä ketä arvostaa, niin onhan se surkeeta, mut ehkä mä vielä kehityn ja kasvan kelpaavaksi.

 

Mut sitte seki kaduttaa, että olin aamulla hänelle kai vähän töksö, koska hän luuli mun olevan hänelle vihainen. Ja hän sanoikin, että toivottavasti ei ole antanut itsestään ihan huonoa kuvaa ohjaajana. Siis mitäh?! Kuin hän voi ajatella, että pitäisin häntä huonona ohjaajana? Sanoin hänelle heti, että no ei, hänhän on ollut ihana! Heh, jos vaan kuulis kuinka paljon olen heitä hehkuttanut äidilleni ja ystävilleni, niin ei kyselis tollasta :D

 

Että tällaista päivitystä pitkästä aikaa. Oon ennen tätä mokaamista voinut tosi hyvin, en edes muista koska olis mennyt näin hyvin näin kauan. Oon viihtynyt tuolla niin hyvin ja on kauheaa ajatella, että on enää viisi päivää jäljellä :( Ja varsinkin jos nämä on mun viimeiset hetket kyseisessä ammatissa.. Mutta ainakin se toteutui, etten ole polilla ravannut. Vain kerran tämän kuluneen viiden viikon aikana ja seuraavaksi reilun viikon päästä. Eli jotain hyvää :)

 

Mutta siis, paska ihminen mä oon eikä se mihinkään muutu vaikka välillä luuliskin että ois ihan ok. En osaa olla hyvä tytär, hyvä ystävä enkä edes hyvä opiskelija, mä vaan satutan kaikkia ja vaivaan heitä. Pakostikin tulee mieleen, että parempi ku mua ei oiskaan, kun tuhlaan vaan toisten aikaa minkä he voisivat käyttää paremminkin. Mutta nää ajatukset kuitenkin sivuun muutamaksi kuukaudeksi. Nyt vaan murehtimaan sitä, miten voin vielä osoittaa olevani pahoillani ilman että palaan aina vaan asiaan, jonka hän jo haluaa unohtaa. Mutta mä en unohda ja tulen aina olemaan pahoillani!